Omaishoitajan rankka rooli

Olin puhumassa Kansainvälisen Aivoviikon tapahtumassa Mediatorilla.
Sitä ennen olen viettänyt päivän viemällä esitteitäni terveyskeskuksien hoitajille ja tukijoilleni ympäri laajaa Uuttamaata. He ovat lupautuneet jakamaan korttejani edelleen postilaatikoihin ja postiluukkuihin.
Ilman näitä ihania ihmisiä ei vaalityöstäni tulisi yhtään mitään.

Kiirehdin Mediatorille hyvissä ajoin kello 16.00. Halusin rauhassa aistia tunnelmaa, jotta todella tietäisin kenelle puhun.
Mediatorilla ei ollut yhtäkään ihmistä, joka olisi näyttänyt yleisöön kuuluvalta. Sen sijaan oli Alzheimer-yhdistyksen, AVH - yhdistyksen, Uni-yhdistyksen jne. tiskejä, joihin väsähtäneen näköiset työntekijät nojailivat. Kello läheni viittä.
Minun vuoroni oli varttia yli. Sitä ennen olisi geriatrian erikoislääkäri Kati Juvan puhe.
Puhujalavan edessä oli noin 50 tyhjää tuolia.
Ei ainakaan voi sanoa, että tämä esiintyminen pääsisi nousemaan hattuun.

Yht´äkkiä alkoi tapahtua. Kansaa tuli, tuolit täyttyivät ja Kati Juva nousi puhumaan.
Hän kertoi Alzheimerin taudista käytännöllisesti katsoen kaiken, minkä tavallinen ihminen siitä haluaa tietää. Se ei ole vähän. Kuuntelijat tekivät paljon kysymyksiä. Aihe on monelle tätä päivää.

Ilokseni kansa jäi paikoilleen kun aloin kertoa, millaista on hoitaa dementiaan sairastuneita:
Kuinka tärkeää on, että hoitaja on ammattilainen ja he ovat vakituisia. Kuinka tärkeää on, että dementiaa sairastavalla on rakastava ja turvallinen ympäristö. Vaikka demeetikko ei muista tuttuja hoitajia, hän tuntee tutun kosketuksen. Hoitajat tuntevat hänet ja tietävät hänen elämänkaarensa.

Dementia on myös omaisten sairaus. Heidän täytyy voida luottaa siihen, että läheinen hoidetaan hyvin.
Heillä on oikeus omaan, tavalliseen elämäänsä ilman huonoa omaatuntoa. Jossain vaiheessa dementiaa sairastavalle ainoa mahdollisuus on kunnon hoitopaikka. Kodinomainen hoitokoti, jonne omaiset tulevat kuin hänen omaan kotiinsa kyläilemään.

Läheiselle on ylivoimaista kun puoliso, äiti tai isä muuttuu psyykeltään ja muutenkin eri ihmiseksi. Kun sairaus ottaa vallan, ei omainen ole enää se "paras" hoitaja. On luovuttava ja hyväksyttävä sairaus. Ja sen hoidossa asiantuntijoita ovat koulutetut hoitajat. Ei loppuun asti nääntynyt omainen.

Eräs nainen yleisön joukosta kertoi kokemuksiaan dementoituneen miehensä hoidosta. Mies saa valtavia raivokohtauksia. Kiltti mies on muuttunut ilkeäksi ja epäluuloiseksi.
Perhe-elämä on helvettiä. Mies ei kuitenkaan ole ”tarpeeksi” sairas laitokseen, ei vaikka häntä ei voi jättää hetkeksikään yksin. Vaimo ei saa omaishoidontukea: ”Haluaisin edes joskus vapaapäivään. Voimani ovat jo lopussa.”

Yhä useampi käsi nousi;
”Miksi ei ole tarpeeksi hoitopaikkoja? Miksi ne maksavat niin paljon? Kuka mittaa omaisen jaksamisen?”