Pitäisikö hankkia kompassi

Nyt on sitten menty joka aamu töihin Eduskuntaan. Huoneeni on vanhassa rakennuksessa eli ”oikeassa” Eduskunnassa.

Portaiden nouseminen sujuu jo ilman hengenahdistusta.

Hymyilevät vahtimestarit, virkailijoiden ja käytävillä kiirehtävien kansanedustajien iloiset huomenen tervehdykset saavat olon tuntumaan kotoisalta.
Mutta, mutta. Oman huoneen löytäminen on vieläkin arpapeliä. Tiistaina löysin sen suhteellisen nopeasti ja iloissani avasin oven. Se ei auennutkaan.

Hitsi. Olen unohtanut pyytää avaimet.

Pakko kävellä taas kunnon aamulenkki läheiseen kansliaan. Siellä vähän ihmeteltiin oven lukossa olemista.

”"Meillä on pienoinen kunnia-asia, että ovet eivät ole lukossa."” Nuori mies lähti kanssani ja ihmeekseni huoneeni sijaitsi parin kulman takana.

Hän tarttui ovenripaan ja avasi oven. Se aukeni sisäänpäin ja minä olin vetänyt ovea ulospäin. Virkailijan kasvoissa ei näkynyt häivähdystäkään siitä, kuinka pönttönä hän mahtoi minua pitää.

Eilen keskiviikkona oli sitten Juhlapäivä isolla Jiillä.
Valtiopäivien avaus.

Kaikki eduskuntatalossa olivat pukeutuneet mustiin. Puolueiden kansanedustajat kuvattiin ja sitten ajoimme kahdessa bussissa poliisisaatossa Tuomiokirkkoon.
Tunnelma oli harras ja tilaisuus kaunis ja juhlallinen. Virret ihan outoja. Se oli hyvä, sillä tuttu virsi olisi varmasti saanut minut itkemään. Näinkin oli pala kurkussa.

Itse valtiopäivien avaus tapahtui Eduskunnassa presidentin ja puhemiehen juhlapuheilla.

Ilokseni presidentti Halonen puhui vanhusten tilanteen parantamisesta. Suorastaan kehotti siihen.

Valtiosalissa oli maailman kaunein kahvipöytä. Monta kymmentä metriä pitkä ja kukat ja kynttilät kuin sadusta ja kakut ja muut herkut kuin koruja. Kaikki olivat iloisia ja vapautuneen oloisia. Monet kasvot ja nimet alkavat minulla olla jo hallussa. Ainakin kuvittelisin niin.

Illalla oli Aulis Sallisen ooppera ”Punainen viiva” Mikään ei olisi voinut sopia tämän juhlavan ja vaikuttavan päivän päätteeksi paremmin. Ooppera kertoo vähäosaisten hädästä ja pettymyksestä vaalilupauksiin. Siinä oli myös tätä päivää.

Itse esitys oli loistava. Kokonaisuus, pienetkin yksityiskohdat.

Kun loppuhuipentumana lauloimme yhdessä Maammelaulun olin pakahtua. Tämä eli niitä hetkiä elämässä, joita ei unohda.

Se sai myös vahvasti ja vakavasti tuntemaan, että kansanedustajan tehtävä on suuri ja vaativa.
Sen tehtävän ovat antaneet äänestäjät, joiden luottamuksen arvoinen haluan olla.