Vanhuksen kyynel

Nousin iloisena kuuden jälkeen ylös. Uimavehkeet kassiin ja vauhdilla ystäväni Leenan kanssa Matinkylän huikean kauniiseen merenrantaan.

Avantoa ei enää ole mutta vesi on raikkaan kylmää. Mahtava tunne kun nousee ylös ja veret alkavat suorastaan pauhata kropassa.

Eduskuntatalo näytti hyvin rauhalliselta. Pieni joukko koululaisia odotteli opettajansa kanssa portailla. Tuntui hauskalta kun opettaja esitteli minut oppilailleen. Hän oli Espoon KD:läisiä.

Yhdeksältä lähdin kyselemään vahtimestarilta mistä löydän D-talon ja K-kerroksen ja ATK-luokan. Hän lähti ohjaamaan minua sinne itse.

Luokan ovi oli tiukasti lukossa. Kummankaan ovikortti ei sitä aukaissut, eikä kukaan kuullut koputuksiamme.

Sitten valkeni. Kurssi on tiistaina, huomenna. Nyt on maanantai.

Matinkylänraitilla vanha nainen onnitteli ja kysyi sitten :” Aiotteko nostaa eläkkeitä, niin kuin olette luvanneet?

Hän kertoi, että oli tehnyt töitä 42 vuotta, joista oli kaksi kuukautta äitiyslomalla. Ei ollut subjektiivista oikeutta saada lapsi tarhaan. Itse piti hankkia tarhapaikka.

Ei ollut kuin kolmen kuukauden välein pieni lapsilisä. Kun lapsi sairastui tulirokkoon eikä häntä saanut viedä tarhaan, ei apua tullut mistään. Naapurin 10-vuotiaat pojat hoitivat kolmevuotiaan sairaan tyttären loppujen lopuksi. Aviomies oli matkatöissä ja rouvan oli pakko mennä töihin.

Kaiken sai itse maksaa omalla työllään.

Nyt, vaikka eläke on hieman noussut, verot vievät siitä niin paljon, että käteen jää kuitenkin vähemmän.

”"Antakaa meille nyt oikeutta", ”rouvan ryppyisillä poskilla valuivat kyyneleet, "kun silloin emme mitään saaneet. Me olemme veromme maksaneet"”