Katoilevat silmälasit

Minulta kuluu ja varmasti on jo kulunut suuri osa elämästäni etsiessäni silmälaseja Lapsena etsin äitini laseja. "Kuka löytää ensimmäisenä lasini on varmasti viisain lapsi maailmassa"? Houkutteli äitini meitä viittä lasta. Ikuinen kilpailu sisarusten välillä takasi sen, että lähdimme aina kisaan.

Minä sain omat lukulasini vasta kun lapset jo olivat lentäneet pesästä. Joudun siis hoitamaan etsimisen itse. Miten ne voivatkin kadota ihan itsekseen? Onnellista on se, että löydän aina lasisini , vaikka usein paikoista, joissa en muista edes käyneeni lähiaikoina jos olenkin, niin että olisin käyttänyt siellä silmälasejani. Tämä helpottaa etsimistä siinä mielessä, että aloitan hakemisen näistä erikoisimmista paikoista. Olen kurkistanut toivorikkaana jopa jääkaappiin. Siellä ne eivät olleet. Sanoisinko luojan kiitos.

Kadotin silmälasit Eduskunnassa oltuani siellä vasta viikon verran. Se oli sitä aikaa, jolloin jatkuvasti eksyin enkä löytänyt edes omaan huoneeseeni kyselemättä neuvoa. Kun huomasin, että silmälasikotelo oli tyhjä, eikä ollut laseja käsilaukussa, ei taskuissa, ei työhuoneessani edes roskakorissa, menin aina ystävällisten vahtimestarien luo. Onko joku mahdollisesti tuonut tänne löytämiään silmälaseja? Ei ollut.

Illalla etsin kotoani. Ei löytynyt. Pakko hankkia uudet. Kurja juttu, sillä lasit olivat vain kahden kuukauden vanhat ja aika kalliit. Aamulla hymyilevä vahtimestari ojensi minulle pienen käärön. "Lasisi löytyivät Pertti Rosilan pöydältä"

Avasin paketin ja laitoin lasit silmilleni. Mikä pettymys, nämä eivät ole minun. Ne näyttivät omiltani mutta olivat paljon omiani vahvemmat. Harmi. Sitten tajusin, tilitoimiston toimistopäällikkö Rosila oli puhdistanut ne niin hyvin, että niistä maailma näytti selvältä ja kirkkaalta. Minä ihan oikeasti näin.

Minulle on ehdotettu, että laittaisin silmälasit nauhassa kaulaan roikkumaan. Ei auta, kokeilin. Etsin kuitenkin lasejani ja entistä tiuhemmin. En muistanut, että ne roikkuvat kaulassani.