Pitäisikö hankkia kompassi

Nyt on sitten menty joka aamu töihin Eduskuntaan. Huoneeni on vanhassa rakennuksessa eli ”oikeassa” Eduskunnassa.

Portaiden nouseminen sujuu jo ilman hengenahdistusta.

Hymyilevät vahtimestarit, virkailijoiden ja käytävillä kiirehtävien kansanedustajien iloiset huomenen tervehdykset saavat olon tuntumaan kotoisalta.
Mutta, mutta. Oman huoneen löytäminen on vieläkin arpapeliä. Tiistaina löysin sen suhteellisen nopeasti ja iloissani avasin oven. Se ei auennutkaan.

Hitsi. Olen unohtanut pyytää avaimet.

Pakko kävellä taas kunnon aamulenkki läheiseen kansliaan. Siellä vähän ihmeteltiin oven lukossa olemista.

”"Meillä on pienoinen kunnia-asia, että ovet eivät ole lukossa."” Nuori mies lähti kanssani ja ihmeekseni huoneeni sijaitsi parin kulman takana.

Hän tarttui ovenripaan ja avasi oven. Se aukeni sisäänpäin ja minä olin vetänyt ovea ulospäin. Virkailijan kasvoissa ei näkynyt häivähdystäkään siitä, kuinka pönttönä hän mahtoi minua pitää.

Eilen keskiviikkona oli sitten Juhlapäivä isolla Jiillä.
Valtiopäivien avaus.

Kaikki eduskuntatalossa olivat pukeutuneet mustiin. Puolueiden kansanedustajat kuvattiin ja sitten ajoimme kahdessa bussissa poliisisaatossa Tuomiokirkkoon.
Tunnelma oli harras ja tilaisuus kaunis ja juhlallinen. Virret ihan outoja. Se oli hyvä, sillä tuttu virsi olisi varmasti saanut minut itkemään. Näinkin oli pala kurkussa.

Itse valtiopäivien avaus tapahtui Eduskunnassa presidentin ja puhemiehen juhlapuheilla.

Ilokseni presidentti Halonen puhui vanhusten tilanteen parantamisesta. Suorastaan kehotti siihen.

Valtiosalissa oli maailman kaunein kahvipöytä. Monta kymmentä metriä pitkä ja kukat ja kynttilät kuin sadusta ja kakut ja muut herkut kuin koruja. Kaikki olivat iloisia ja vapautuneen oloisia. Monet kasvot ja nimet alkavat minulla olla jo hallussa. Ainakin kuvittelisin niin.

Illalla oli Aulis Sallisen ooppera ”Punainen viiva” Mikään ei olisi voinut sopia tämän juhlavan ja vaikuttavan päivän päätteeksi paremmin. Ooppera kertoo vähäosaisten hädästä ja pettymyksestä vaalilupauksiin. Siinä oli myös tätä päivää.

Itse esitys oli loistava. Kokonaisuus, pienetkin yksityiskohdat.

Kun loppuhuipentumana lauloimme yhdessä Maammelaulun olin pakahtua. Tämä eli niitä hetkiä elämässä, joita ei unohda.

Se sai myös vahvasti ja vakavasti tuntemaan, että kansanedustajan tehtävä on suuri ja vaativa.
Sen tehtävän ovat antaneet äänestäjät, joiden luottamuksen arvoinen haluan olla.

Ihmiset onnittelevat. Koti on täynnä kukkia.

Nyt on viikko ja yksi päivä kulunut siitä kun tulin valituksi.
Ei se vieläkään ihan normaalilta tunnu.
Valtakirjan tarkastaminen tänään jännitti. Oikeasti se oli yhtä rumbaa .Hirmuisella vauhdilla ensin huoneesta toiseen kuvattavaksi ja sitten jonossa korokkeella olevan pöydän luokse ojentamaan valtakirja.
Nyt se on sinetöity, olen kansanedustaja.
Haluan lunastaa sen minkä olen luvannut .Tällä hetkellä olen kyllä vielä kuin Liisa Ihmemaassa.

Luulin, että tunnen eduskuntatalon. En todellakaan tunne, en vaikka olen tehnyt vuosien varrella siellä lukemattomia haastatteluja ja kuvauksia.
Huoneeni on B siivessä, numero 220. Toimi Kankaanmiehen vanha huone, joka on ihan kuin vanhan rahtilaivan toisen perämiehen hytti.
Sinne on mahdotonta löytää. Onneksi talo on täynnä sydämellisiä ystävällisiä virkailijoita, jotka näkevät jo harittavasta ilmeestä, että uusi kansanedustaja on eksyksissä.
Minä en ole ainoa. Luojan kiitos.
Olen tänäänkin kävellyt varmasti kymmenen kilometriä ja nousut ja laskeutunut tuhat rappua. Ja aina lopputulos on väärä paikka

Työt alkavat koulutuksen rinnalla.
Sähköpostia ja postia tulee jo sekä kotiin, että Eduskuntaan.

Huomenna tapaan maahanmuuttajia ja sitten on täysistunto. Elämäni ensimmäinen.

Kiitos teille kaikille!

Olen vieläkin ihmeissäni, onnellinen ja iloinen.

Olisin kyllä toivonut, että olisimme olleet puoluetoverini Antero Laukkasen kanssa iloitsemassa tässä yhdessä. Pidin aivan varmana, että hän menee läpi ja minä mahdollisesti toisena. Tai sitten häviän hänelle.

Oli jännittävää seurata Pasilan Sokos hotellin monitoreista tulosten kehittymistä, vaikka olin tehnyt itselleni selväksi, että tässä ei kuitenkaan ole kysymys elämästä tai kuolemasta, niin jännittävää se silti oli.

Kun ajoin viime päivien aikana Puntollani, jonka takaikkunaa koristi(?) kuvani ja numeroni, ihan niin kuin Niinistökin, ajattelin, että 2000e vaalibudjettini tähän kilpaan aivan olematon.

Katselin teiden varrella komeilevia isoja vaalimainostauluja, joissa hymyili kauniita, rehellisen ja tunnollisen näköisiä ehdokkaita.

Lehtien palstoilla oli ehdokkaiden kuvia. Ei minun. Rahaa ei yksinkertaisesti ollut.

Mutta minun salainen aseeni onkin ollut ihana, osaava, ahkera, uskollinen tukijoukko:
Vaalipäällikköni Anja Hurme, Leila Mustanoja, Marjatta Leppänen, Elina Simonen, Marja-Leena Kuusi, Marja Vuorilehto, Pirjo Haapoja, Leena Kaalamo ja monia muita, jotka ovat jakaneet vaalimainoksiani ostoskeskuksissa, toreilla ja pujotelleet niitä ihmisten postiluukkuihin.

Teitä on monta: Sinä, siellä Rekolassa, joka jaoit yli 2000 korttiani, Sinä Tontunmäessä, joka jaoit suurin piirtein yhtä paljon, Sinä Louhelassa, Sinä Koivukylässä… kaikki te, jotka halusitte auttaa.

Poikani Santeri Kyröhonka, joka hoiti www-sivuni.

Ihana lankoni Kai Alen, joka antoi vaalitilaisuuteeni ilmaiseksi Bembölen kahvituvan ja kahvit.

Sisareni ja veljeni.

Halaan ja kiitän teitä lämpimästi.

Halaan ja rutistan jokaista äänestäjääni.

Kiitos!

Nyt työt alkavat.

Vaalipäivä

Kyllä täytyy myöntää, että jännittää.

Eilen, lumisateessa Hyvinkäällä ja Isossa Omenassa oli hilpeä tunnelma.
Ihmiset juttelivat ja laskivat leikkiä. Tähän vaalihumuun aletaan tottua.
Suomalaiset ovat kovia puhumaan ja tietävät paljon.

Nyt paistaa aurinko. Lähden äänestämään ja sen jälkeen
äitini ja isäni haudoille. Siellä on hyvä rauhoittua ja hiljentyä.

Muistutus helsinkiläisille

Moni helsinkiläinen on pahoitellut, että ei voi äänestää minua, koska olen Uudellamaalla ehdokkaana.

Minulla on kuitenkin teille vaihtoehto. Santeri Kyröhonka numero 86.

Hän on poikani ja ajaa samoja asioita kuin minä.

Ihanat Pelle Pelottomat

Olen alkanut ihailla lehdenjakajia. Hissittömiä taloja on yllättävän paljon eteläisellä Uudellamaalla. Juoksen niitä ylös ja alas tämän ainutlaatuisen kerran elämässäni jakaen omia vaalimainoksiani. Lehdenjakajat juoksevat joka päivä. Nostan heille hattua.

Kävin tänään Peijaksen sairaalassa ja kuulin tuttua tarinaa: Liian vähän henkilökuntaa. Yhdellä hoitajalla on 6-12 hoidettavaa, jotka kaikki ovat vakavasti sairaita.

Eräs hoitaja pyysi minua nostamaan esiin kysymyksen siitä, kuinka laillista on, että hoitaja tekee kahta vuoroa eli yhteensä 14 tuntia ja tulee sen jälkeen aamuvuoroon, joka sekin saattaa venyä kaksinkertaiseksi. Sijaisia kun ei todellakaan enää löydy.
Kysymys jatkuu: ”Onko tällaisen työmäärän tekevä hoitaja enää kykenevä laadukkaaseen ja turvalliseen potilastyöhön?”

Kuka vastaa?

Minua odotti huikaiseva viesti aamulla, kun avasin koneeni.

Olin viime vuoden lopulla Innovaatio Cityn paneelissa, josta kirjoitin blogiinikin.
Siellä hehkutettiin käveleviä laukkuja, robotteja yms. joita keksitään ikä-ihmisten iloksi ja avuksi.

Ihan hyviä asioita tietysti, mutta minua suututti, että raha riittää kyllä erilaisiin keksintöihin ja niiden kokeiluun, mutta ei apua tarvitseville vanhuksille eikä heidän hoitajilleen.

Ihmettelin paneelissa, miksei kukaan tule dementiakotiin seuraamaan sen arkea ja keksimään paikan päällä meille apuvälineitä. Ei tarvitsisi ensin keksiä ja sitten kokeilla.

Lopputulos oli, että keksijät tulivat. Hurmaava Panu Harmo ja kaksi muuta ”Pelle Pelotonta.” He seurasivat hoitajien työtä. Nostamista, kantamista, työntämistä. He lupasivat suunnitella Sylvi-kodille ilmaiseksi tarpeellista apua.
Viesti kertoi, että keksitty on jo sähköllä kulkeva apupöytä ja sähköllä toimiva tanko, joka auttaa mm. vanhuksen nousemista.

Voi kuinka sykähdyttävää. Kiitos teille, ihanat Keksijät.

Omaishoitajan rankka rooli

Olin puhumassa Kansainvälisen Aivoviikon tapahtumassa Mediatorilla.
Sitä ennen olen viettänyt päivän viemällä esitteitäni terveyskeskuksien hoitajille ja tukijoilleni ympäri laajaa Uuttamaata. He ovat lupautuneet jakamaan korttejani edelleen postilaatikoihin ja postiluukkuihin.
Ilman näitä ihania ihmisiä ei vaalityöstäni tulisi yhtään mitään.

Kiirehdin Mediatorille hyvissä ajoin kello 16.00. Halusin rauhassa aistia tunnelmaa, jotta todella tietäisin kenelle puhun.
Mediatorilla ei ollut yhtäkään ihmistä, joka olisi näyttänyt yleisöön kuuluvalta. Sen sijaan oli Alzheimer-yhdistyksen, AVH - yhdistyksen, Uni-yhdistyksen jne. tiskejä, joihin väsähtäneen näköiset työntekijät nojailivat. Kello läheni viittä.
Minun vuoroni oli varttia yli. Sitä ennen olisi geriatrian erikoislääkäri Kati Juvan puhe.
Puhujalavan edessä oli noin 50 tyhjää tuolia.
Ei ainakaan voi sanoa, että tämä esiintyminen pääsisi nousemaan hattuun.

Yht´äkkiä alkoi tapahtua. Kansaa tuli, tuolit täyttyivät ja Kati Juva nousi puhumaan.
Hän kertoi Alzheimerin taudista käytännöllisesti katsoen kaiken, minkä tavallinen ihminen siitä haluaa tietää. Se ei ole vähän. Kuuntelijat tekivät paljon kysymyksiä. Aihe on monelle tätä päivää.

Ilokseni kansa jäi paikoilleen kun aloin kertoa, millaista on hoitaa dementiaan sairastuneita:
Kuinka tärkeää on, että hoitaja on ammattilainen ja he ovat vakituisia. Kuinka tärkeää on, että dementiaa sairastavalla on rakastava ja turvallinen ympäristö. Vaikka demeetikko ei muista tuttuja hoitajia, hän tuntee tutun kosketuksen. Hoitajat tuntevat hänet ja tietävät hänen elämänkaarensa.

Dementia on myös omaisten sairaus. Heidän täytyy voida luottaa siihen, että läheinen hoidetaan hyvin.
Heillä on oikeus omaan, tavalliseen elämäänsä ilman huonoa omaatuntoa. Jossain vaiheessa dementiaa sairastavalle ainoa mahdollisuus on kunnon hoitopaikka. Kodinomainen hoitokoti, jonne omaiset tulevat kuin hänen omaan kotiinsa kyläilemään.

Läheiselle on ylivoimaista kun puoliso, äiti tai isä muuttuu psyykeltään ja muutenkin eri ihmiseksi. Kun sairaus ottaa vallan, ei omainen ole enää se "paras" hoitaja. On luovuttava ja hyväksyttävä sairaus. Ja sen hoidossa asiantuntijoita ovat koulutetut hoitajat. Ei loppuun asti nääntynyt omainen.

Eräs nainen yleisön joukosta kertoi kokemuksiaan dementoituneen miehensä hoidosta. Mies saa valtavia raivokohtauksia. Kiltti mies on muuttunut ilkeäksi ja epäluuloiseksi.
Perhe-elämä on helvettiä. Mies ei kuitenkaan ole ”tarpeeksi” sairas laitokseen, ei vaikka häntä ei voi jättää hetkeksikään yksin. Vaimo ei saa omaishoidontukea: ”Haluaisin edes joskus vapaapäivään. Voimani ovat jo lopussa.”

Yhä useampi käsi nousi;
”Miksi ei ole tarpeeksi hoitopaikkoja? Miksi ne maksavat niin paljon? Kuka mittaa omaisen jaksamisen?”

Feministi

Olen saanut muutaman näreän huomautuksen siitä kun Akkainillassa TV 2:ssa vastasin, että en ole feministi.

Kysely tehtiin vauhdilla. Ajoin flunssassa kesken Dementiakoti keikkaa kuvaukseen ja vauhdilla taas takaisin hoitamaan vanhuksia.

Tässä nyt siis ihan kunnolla selittelen.

Olen aika vanha, eli minun nuoruudessani feministit olivat selkeästi vastaan miehet.
Tältä Aatamin aikuiselta tunnetajulta vastasin.

Koska kaikki aina leikataan, niin minunkin vastauksesta leikattiin tämä osuus pois.
Luonnollisesti haluttiin lyhyitä vastauksia. Minun ohjaajana olisi pitänyt se älytä

Mutta enpäs älynnyt. Oma vika.

Olen ehdottomasti tasa-arvon kannattaja.

Vaalitunnelma huipussa

Eilen oli varmaan tähän saakka suurin vaalitapahtuma.HS-vaalimarkkinat.

Oli valtavasti ilmapalloja. Mediaa. Ihmisiä .Tunnelmaa.

Oma ”väittelyni” Maria Guzeninan kanssa oli ensimmäisenä.

Aihe oli,” "Miksi hallitus ei nosta hoitajien palkkoja”?"

Eipä siinä keskenään paljon väitelty. Samaa asiaa ajetaan.

Minä näen tämän äärettömän kiireellisenä asiana. Ensimmäisenä uuden eduskunnan listalla.

Monet helsinkiläiset äänestäjät tulivat siellä, kuten monesti muuallakin pahoittelemaan, että eivät voi äänestää kun olen uudenmaanpiiristä.

Minullapa on loistava vaihtoehto antaa. Santeri Kyröhonka numero 86 Helsingissä. Voin taata hänet. Omaa tekoa. Hän on poikani ja samoilla asioilla yrittämässä Eduskuntaan.

Äiti ja poika, tulevat kansanedustajat Päivi Räsäsen kanssa (kuva:Sakari Röyskö)

Pinsseillä korvataan eurot

Olen tänä sunnuntaina kiertänyt Espoon sairaaloita ja kotihoitopaikkoja.
Etukäteen tuntui taas - kuten aina - ujostuttavalta ojentaa vaalimainoskortteja, jossa on oma kuva. Tuntui myös kyseenalaiselta viedä kiireisen hoitajan aikaa.

Mutta kaikki meni enemmän kuin hyvin. Vaalimainoket otettiin vastaan ja äänestää luvattiin.

Ison sairaalan ulko-ovella aurinkoa ottavat potilaat ja heidän omaisensa tervehtivät ja haluavat puhua. Kertoa tarinansa.

59-vuotiaan dementiaa sairastavan miehen vaimo kertoi, että hän käy päivittäin neljästä viiteen tuntiin kerrallaan hoitamassa miestään. Mies on ollut vuoden tässä sairaalassa. Hoitajat, vaikka haluaisivat, eivät ehdi syöttää, eivät ulkoiluttaa, eivät kävelyttää, eivätkä olla läsnä. He ehtivät tehdä vain perushoidot.

80-vuotiaan rouvan poika kertoi, että hoito on hyvää. Hoitajat ovat ystävällisiä, mutta ellei hän ei kävisi päivittäin sairaalassa, äiti olisi todella yksinäinen tuoliinsa sidottuna käytävän seinän vierustalla. Siellä kuluu äidin päivä. Poika on opetellut myös vaihtamaan äitinsä vaipat. Hänen mielestään sairaalan aikataulu on siihen liian hidas.

Tytär käy päivittäin isänsä luona. Isä sairastaa diabetestä dementian ja muiden vaivojen lisäksi. Onneksi tytär on kosmetologi ja jalkojenhoitaja. Hän hieroo isänsä kasvoja ja hoitaa hänen jalkansa. ilman tyttären ammattitaitoa kasvaisivat varpaan kynnet sisään ja sieni jaloissa pahenisi.Diabetikon jalkojen hoito on ensiarvoisen tärkeää. Heillä on suuri kuolion vaara ja sitä kautta jalka joudutan amputoimaan. Sairaalassa on vain yksi jalkahoitaja. Hoitoa tarvitsevia satoja.


Kävin kaikki osastot läpi:
tilanne on kaoottinen. Yksi osasto oli Noro-viruksen tartuttama. Hoitohenkilökunta on minimissä, hoitajat tekevät poissaolevan työt, sillä sijaisia ei saada (ei oteta), työn määrän lisääntyminen ei näy ala-arvoississa palkoissa. Hoitajat työskentelevät uupumuksen äärirajoilla. Vanhuksia ja sairaita ei pystytä hoitamaan lain ja säädösten mukaisesti.

Toisessa sairaalassa eräs hoitaja kertoi, että osastolla oli 30 potilasta, joita varten on kolme hoitajaa.

Tämä on jo laitonta.

Mikseivät hoitajat ja omaiset nosta kannetta?

Hoitajat joutuvat usein tekemään kaksinkertaisia vuoroja. Niistä ei makseta ylimääräistä. Ne vain on tehtävä.

Ja hoitajat tekevät

Mutta heidän omatuntonsa soimaa, koska he eivät ehdi tehdä koulutustaan ja moraaliaan vastaavaa hyvää hoitotyötä. Nyt tehdään vain välttämätön, tuskin aina sitäkään. Aika ei riitä.

Tästä kärsivät niin potilaat kuin heidän hoitajansa.

Sairaalan eniten venyneet uhrautuneet hoitajat saavat korvaukseksi pienen vihreän ristin muotoisen ”Hyvä Hoitajan pinssin.

Tämän kertonut hoitaja kauhistui hetkeksi. ”Saankohan potkut, jos selviää, että minä olen kertonut nämä”. Sitten hän sanoi: ”Kävi miten kävi, tämä on totuus. On tapahduttava muutos. Vaikka potkujen uhalla"

Hän jaksaa vielä naurahtaa " Minun pinssi pysyy kyllä taskussa"
”
Erään Espoon kotihoidon työntekijöiden sunnuntai-tunneista on vähennetty aamuvuorolta viimeinen ja iltavuorolta ensimmäinen tunti. Näin säästetään viikonloppukorvauksia. Nyt ei kukaan enää ehdi ulkoiluttaa vanhuksia. Sunnuntain aamu- ja -iltavuoron päällekkäistunti salli sen. Nyt on vain kiire. Vanhusten ja huonosti liikkuvien ehdoton oikeus on päästä ulos raittiiseen ilmaan.

Lehmätkin pääsevät 60 vuorokaudeksi vuodessa ulos ,–sen takaa oikein eurodirektiivi. Sitä direktiiviä ei ole vanhuksilla.

Mutta Espoo säästää. Onpa valtava säästö.

Demareilta karkkia ja keskustalta makkaraa

Dementiakodin seinällä on ollut jo muutaman päivän espoolaisten kansaedustajaehdokkaiden nimi- ja numerolista. Ihan niin kuin laki vaatii.
Eräänä aamupäivänä huomasin 87-vuotiaan Hilkan, keskivaikeaa dementiaa sairastavan suloisen vanhuksen, tarkastelevan listaa huolellisesti. Etsii minun nimeäni ajattelin liikuttuneena.
”Hilkka, mikä siinä sinua kiinnostaa”, kysyin maireasti. Hilkka katsahti minuun ja jatkoi tutkimustaan.
”Etsin tästä huoneeni numeroa”

Olimme lauantaina tukijoukkoni kanssa liikkeellä jo varhain kylmänä ja kosteana aamuna. Nummelan torilla oli KD:n teltta. Juttelin mukavien vanhempien pariskuntien kanssa, jotka olivat tekemässä viikonloppuostoksia. He kertoivat, että monet olivat
äänestäneet jo ennakkoon.
Vaalipäällikköni Anja jakoi mainoksia ympäristön kerrostaloihin. Hän on uskomattoman tarmokas ja aikaansaapa.

Jatkoimme Järvenpäähän. Siellä oli hyvä meno ja paljon ihmisiä liikkeellä. Siellä oli tietysti myös muiden puolueiden telttoja.
Monet ehdokkaat ovatkin jo tuttuja. On istuttu samoissa paneeleissa, hytisty toreilla ja kalasteltu ääniä marketeissa. Veristä kilpailua ei ole. Mukavia ihmisiä kaikki. Olen saanut monta demarien karkkia ja yhden keskustan makkaran.

Kansalaiset ovat kovin epäluuloisia isojen puolueiden lupauksista.
Syystä. Ei kansaa huijata.

”Kas kuinka meidät vanhukset nyt huomataan ”, kuulen jatkuvasti. ”Mutta olimme kyllä olemassa myös näiden neljän kuluneen vuoden aikana.”
”Merkillistä, kuinka nyt – juuri vaalien alla – meidän hoitamiseemme löytyy rahaa ja luvataan lisää hoitajia.”

Olen sitä mieltä, että nämä kaikki lupaukset on huolella kirjattava ja saatava hallitusohjelmaan ja toteutettava.
Ei vanhusten, eikä hoitajien tilannetta kukaan yksin ratkaise. Tämä on hätätila, joka on hoidettava yhdessä yli puoluerajojen ja se on aloitettava heti.
Aina neljännesvuoden välein on annettava julkinen selonteko, missä mennään ja mitä on saatu aikaa

Vanhuksilla ja hoitajille ei ole aikaa odottaa.

Kiirettä pitää

Pitäisi kirjoittaa blogiin joka päivä, mutta päivät vain ovat niin kiireisiä.
Keikkapaikassani, dementia kodissa jatkuu Noro- viirusepidemia.
Päivät venyvät helposti 10 ja 14 tuntisiksi
Tee siinä sitten vielä vaalityötä

Suurin osa hoitajista on myös sairastunut ja sijaisia ei saa.
Tilanne on kaaosmainen. Sairaaloihin ei oteta noro-viruksen tartunnan saanutta vanhusta.
Olen jutellut monen muun hoitokodin ja sairaalan hoitajan kanssa. Tilanne on joka puolella sama

Hoitajat venyvät ja vanuvat.
Palkassa se ei näy bonuksena.

Retuperällä oleva tilanne alkaa kiinnostaa muita maita.
Ruotsin TV tuli toissapäivänä tekemään haastattelun. He ovat kiinnostuneita siitä että yli 400 000 suomalaista vaatii tarpeeksi hoitajia ja hoitajille paremmat palkat.

Yksi kysymyksistä oli; ”Onko Suomi hyvinvointi valtio”.
Vastaus on ; ”Ei ole.”
Hyvinvointivaltio pitää huolta heikoimmistaan.

Noro-virus

Dementiakodissa jyllää Noro-virus. Viidestätoista asukkaasta neljä on terve, muut yksitoista oksentavat ja ripuloivat. Kaksi hoitajaa iltavuorossa.

Yöhoitaja soitti puoli yhdeksän miltei itkien, että hän on saanut tartunnan. Oli jo vetämässä talvitakkia päälle, kun vatsan kouristui iski ja maha meni ripulille.

"”Saatteko sijaisen"” hän huolehti. Ei saatu. Sijaisista on huutava pula. Pirkko perui seuraavan päivän menonsa, uhrasi vapaapäivänsä ja tuli yövuoroon.

Hoitamaan avuttomia sairaita vanhuksia.

Näin toimii vastuuntuntoinen, moraalinen hoitaja. Häntä täytyisi palkita tällaisesta.
Vaan eipä palkita.

Ilman tällaisia hoitajia tämä meidän terveydenhoito sortuisi, murtuisi.

Nyt yli 400 000 suomalaista haluaa, että hoitajat saavat sen mikä heille kuuluu..

Kunnon palkka ja oikein mitoitettu henkilökunta.

Jos tämä ei toteudu niin pommi räjähtää.Pian.