Kuusi tuntia on vähän aikaa odottaa suomalaisessa terveyskeskuksessa?

Keskiviikko, Eduskunnan viimeinen työpäivä ennen kesälomaa meni ihan toisin mitä suunnittelin. Minulla oli klo 9 Työ-ja tasa-arvoelämävaliokunta kokous, jossa oli paljon tärkeitä asioita lyötävä lukkoon. Täysistunnossa minun piti esitellä lakialoitteeni, jossa vaadin että lamanuhrien velkojen vanhentuminen alkaisi heiti kun velka on erääntynyt, eikä vasta oikeudenpäätöksestä.

No niin, ihminen päättä, Jumala säätää.Aamulla klo 8 töihin tullessani kaaduin eduskuntatalon edessä.Satutin jalkani niin, etten päässyt alussa edes istumaan. Vettä satoi ja kymmenen auto ajoi ohitseni. Muutamasta näin, että kuski katsoi minua mutta jatkoi matkaa. Yhdestoista pysähtyi ja reipas mies tuli nostamaan minut ylös.Eduskunnan virkailija sattui paikalle ja auttoi minuit sitten huoneeseeni. Kiitos sinulle, kuten tälle miehelle.

Soitin terveysasemalle ja sieltä tuli terveyshoitaja pyörätuolin kanssa hakemaan minut lääkärille, joka passitti minut Jorvin sairaalaan. Siellä sitten odotin yli kuusi tuntia
lääkärin vastaanotolle. Toista kymmentä potilasta odotti kanssani. Jalkaa särki ja kauhukseni totesin, että en pääse edes vessaan, ellen pyydä jotain kanssa odottajaa viemään minut sinne ja toivottavasti myös hakemaan. Hoitajia ei näkynyt eikä mitään ohjetta missään mitenkä heitä voisi kutsua.

Kahden ja puolen tunnin kulutta näin ensimmäisen hoitajan ja kysyin häneltä kauanko tässä vielä menee. Hän lupasi ottaa selvää. Puolen tunnin kuluttua hän tuli sanomaan, että olen jonossa. Olin jo niin kivusta ja väsymyksestä flegmaattinen, että en edes yrittänyt kysyä, missä sitten olen ollut ennen sinne jonoon pääsyä.


Vihdoin aukesi ovi odotusaulan äärimmäissä päässä. Kaunis nuori naislääkäri kuulutti nimeni. Minä huidoin ja huikkasin, että täällä minä olen pyörätuolissa.

Lääkäri katsoi mina odottavasti yhä siellä ovella seisten.Tuntui aivan järjettömältä, miksi hän ei tule hakemaan minua? Minä istun PYÖRÄTULISSA, en pääse sinne. Vieressäni istunut somalinuorukainen seurasi tilnnetta ja nousi ja kysyi" saanko auttaa" ja työnsi minut ovella seisovan lääkärin vastaanottohuoneeseen. Kun olin saanut murtumasta diagnoosin, sekä kipulääkereseptin, ja tiedon, että hoitaja antaa minulle kyynärsauvat, syntyi sama tilanne. Lääkäri kätteli ja avasi oven. Ulos mutta miten? Jouduin pyytämään,
että tutkimustilanteessa mukana ollut hoitaja työntäisi minut takasin odotusaulaan. Hänelle se ei juolahtanut mieleenkään.

Ymmärrän ja tiedän kuntouttavan hoito-otteen tärkeyden, mutta se ei todellakaan tarkoita sitä, että juuri jalkansa murtanut, kivulias potias alkaa reippaasti omatoimisesti käyttää pyörätuoliaan. Minulle tämä oli ensimmäinen kerta kun avuttomana istun siinä.

Odotin taas puolituntia ja eräs ovi aukeni ja mieshoitaja seisoi ovella ja kutsui minua. Sama juttu, miten pääsen pyörätuolilla ilman auttajaa toimenpidehuoneeseen? Hoitaja ei tehnyt elettäkään tullakseen auttamaan.Somali nuorukainen nousi taas ylös ja silloin hoitaja havahtui ja tuli luokseni ja työnsi minut sen 6 metriä hoitohuoneeseen. Kun olin saanut oikean pituiset kyynärsauvat ja totesimme, että en osaa niillä kävellä, sillä en voinut laittaa ollenkaan maahan murtunutta jalkani. Kotona on sitten aikaa harjoitella. Pyysin, että hoitaja työntäisi minut ulko-ovelle. "Minä en ehdi" sanoi hoitaja mutta suostui onneksi työntämään minut ulos huoneesta. Somali nuorukainen pelasti minut kertaalleen ja työnsi pyörätuollila ulos asti, jossa tilasin taksin. Tämä matka hoitajan huoneesta ulos sairaalasta kesti 2 minuuttia. Otin aikaa.

Ymmärrän erittäin hyvin, että on kiire, että on pula henkilökunnasta,mutta silti. Ihminen tulee sairaalaan kivuissaan, peloissaan. Hakemaan apua, ei sinne huvikseen mennä

Minusta tuntui, että minuuttani riisutaan, vähätellään ja nöyryytetään. Tuntitolkulla odottaminen, sairaana, epätietoisena ja kipeänä on rankkaa. Miksi ei kukaan hoitaja tullut silloin tällöin vaikka kysymään kuinka me jaksamme? Kertomaan siitä kiireestä, missä lääkärit ovat. Vakuuttamaan, että sinua ei ole unohdettu. Mutta me olimme kuin karjalauma. Ohikulkevat lääkärit ja hoitajat eivät nähneet meitä.

Kun lääkäri tietää, että en pääse kävelemään, miksi hän ei kysy onko minulla ketään kotona auttamassa, huolehtimassa? Mitä teen reseptillä, jos minulla ei ole mahdollisuutta päästä apteekkiin? Pienikin myötätunnon osoitus olisi tuntunut hyvältä. Se ei maksa mitään eikä vie aikaa. Koin karvaasti sen, että olin "murtunut jalka". Röntgenkuvani oli kohde, en minä, ihminen.

Sisarentytär kertoi kuinka hän vain viisi päivää synnytyksestä joutui odottamaan kymmenen tuntia, ennekuin pääsi sairaan vauvan kanssa lääkärin tutkittavaksi. Näitä tarinoita on varmaankin kymmeniä tuhansia.

Niitä ei saa olla yhtään.