Ajalla on siivet

40 vuotta sitten heräsin aamulla märässä sängyssä. Lapsivesi oli tullut.

Merikapteeni mieheni oli Englannissa ja soitin äidilleni, että lähden nyt synnyttämään ja pyysin, että hän tulisi hoitamaan esikoistamme puolitoistavuotista Johannaa. "Tulen heti, kun olen silittänyt nämä pyykit tästä" vastasi äitini huolettomasti ja sulki puhelimen.

Ehdin hetken olla tosi ällistynyt, mutta sitten puhelin soi "Herran jestas, mitä sinä sanoit, rakas lapsi älä tee yhtään mitään, älä liiku. tulen taksilla ja jatka sitten sillä sairaalaan". Äidin ääni oli jännittynyt ja hellä.

Kirjoitin miehelleni kirjeen ja sitten äiti jo soitti ovikelloa. "Pääpostin kautta Naistenklinikalle, sanoin arvokkaasti taksikuskille." Siihen aikaan takseilla ei ihan joka päivä ajeltu.

Kuljettaja kääntyi puoleeni "Me mennään laitokselle ja lujaa, Minä vien sitten kirjeen postiin."

Poltot alkoivat ja kuljettaja hikoili ja pelkäsi varmasti kuollakseen, että synnytän hänen autossaan. Kirjeen hän toimitti lupauksensa mukaisesti postiin. Suurkiitos siitä.

Vuonna 1968 heinäkuussa oli synnytysbuumi ja valtava ruuhka Naistenklinikalla. Minun todettiin synnyttävän kohta ja sitten minut työnnettiin sängyssä siivouskomeroon odottamaan. Muualla ei ollut tilaa. Jonkin ajan kuluttua sinne tuotiin toinen synnyttävä äiti. Kuinka ollakaan hän oli tuttu, Lauttasaaren yhteiskoulun oppilaita kuten minäkin. Me molemmat saimme pojan.

Ja kuinka ollakaan hänen sisarensa Maina Elenberg on nyt eduskunta-avustajani.

Olen äärettömän onnellinen, että tiedostin silloin niin täydellisesti, kuinka onnellinen olin. Olin nuori, pienen tytön ja poikavauvan äiti, rakastunut aviovaimo. Tunsin, että minulla on kaikki.

Vietimme Santun syntymäpäiviä tässä viikko etuajassa, sillä Johannan tytär Siiri Rääkkylästä oli silloin luonani kesälomaa viettämässä ja halusimme, että hän on mukana juhlimassa. Johanna ei työn takia ikävä kyllä päässyt mukaan juhliin, mutta oli hengessä mukana pikkuveljensä juhlissa.

Se pikkuinen Santeri vauva, jolle kuiskin silloin, että tulen aina rakastamaan ja suojelemaan häntä, on nyt iso, neljäkymppinen mies.

Rakastanut olen ja rakastan häntä aina, mutta en ole pystynyt suojelemaan, en sairaudelta, en elämän kolhuilta. Se on varmasti se vaikein äitinä olemisessa, se kun avuttomana katsoo lapsensa tsemppiä. Silloin voi vain rukoilla, ja pyytää, että Jumala suojelee.

Onneksi tänään sairaus on takana, ja saamme muistella menneitä ja juhlia. Emme ainoastaan muistella. Siitä olen kiitollinen.