Merikartano,liian monen painajainen

Lähihoitaja harjoitusjaksoni Palvelutalo Merikartanossa 2003 oli painajaismaista aikaa. Johtaja Viitakoski herätti pelkoa niin asukkaista kuin henkilökunnassa. Hän huusi ja raivosi ja mielisteli täysin ennaltaarvaamattomasti.

Kun kaksi miespuolisen vanhuksen seksuaalista väärinkäytöstä tuli ilmi, ei johtajalta herunut myötätuntoa uhreja kohtaan, eikä hän tehnyt mitään syyllisen saattamisesksi vastuuseen. Päin vastoin, Viitakoski, silloisen ministeri Luhtasen kanssa, joka oli hallituksen puheenjohtaja, nosti valtavan ajojahdin meitä kolmea hoitajaa vastaan, jotka vaadimme uhreille oikeutta.(Kaikki kolme saimme poikut)

Minä olin suurin syyllinen, koska kerroin asiasta ja autoin toisen uhrin, sähköpyörätuolilla kulkevan kolmiraajahalvaantuneen poliisin luo. Toinen uhri, sairaalassa ollut, perui syytteen Viitakosken vierailun jälkeen.

Kirjoitin silloin raportin Merikartanon vääryyksistä ja lähetin sen kaikkialle: sosiaali- ja terveysministerille, Stakesiin, Vanhustyön Liittoon, Espoon Lähimäispalvelu ry:n sekä hallituksen että johtokunnan jäsenille sekä Lähimmäispalvelu ry:n maanlaaluiselle hallitukselle ja johtikunnalle. En enää muista keille kaikille muille. Kukaan ei reagoinut paitsi yksi Stakesin jäsen, en muista nimeä.

Hänkin vain pahoitteli, että ei voi puuttua asiaa.

Työsuojeluun ja Teoon tehtiin yli kaksikymmentä valitusta talossa taphtuneista vääryyksistä, kohteena asukkaita ja henkilökuntaa. mutta tarkastusten jälkeen tuli vain huomautuksia ja sitten kaikki oli taas virallisesti hyvin.

Viitakoski teki minusta nipun syytteitä Uudenmaan Lääninoikeuteen ja yritti mm.vaikuttaa siihen, että minut erotettaisiin ETSOsta (Espoon sosiaali- ja terveysalan ammattikoulusta. Kaikki syytteet raukesivat, vaikka vastineeni lopussa sanoin, että tekisin kaikki samalla tavalla uudestaan. Etson rehtorin mielestä olin tehnyt sen minkä hoitajan ja lähimmäisen kuuluukin tehdä, ja jatkoin opiskeluni loppuun.

Merikartanosta on näiden vuosien kuluessa ottanut yhteyttä, useita omaisia, vanhuksia ja hoitajia,jotka ovat kertoneet käsittämättömiä asioita joita Merikartanossa joudutaan kokemaan. Mutta he eivät uskalla tai jaksa viedä asioita eteenpäin. Eivät halua tulla omalla nimellään esiin. Sydäntä särkevää on mm. "Timon", vanhan sotaveteraanin kohtalo. Tein hänestä dokumentin "Kun kerran sanoin tahdon". Hän hoiti omahoitajana yli 80 vuotiaana vaimonsa loppuun sakka.
Teki ruokaa, siivosi ja hoivasi. Vaimon kuoltua hän muutti Merikartanoon.

Hän oli tehnyt elämäntyönsä ison firman johtajana ja kävi joka aamupäivä Tapiolassa "Mannerhein Linjan" tapaamisessa, jossa vanhat sotaveteraanit nauttivat aamukahvinsa yhdessä. Hän oli erittäin positiivinen ja aktiivinen ja suosittu mies. Eräänä päivänä hän soitti minulle ja kertoi murtuneena ja masentuneena mitä oli tapahtunut.

Kuukauden vuokran maksukuitti oli tullut postilaatikkoon. Se oli huomattavasti korkeampi kuin aikaisemmin. Entisenä liikemiehenä "Timo" tiesi, että vuokraa ei voi korottaa ilman, että siitä ilmoitetaan etukäteen kirjallisesti. "Ajattelin, että johtaja ei tiennyt tätä ja halusin neuvoa", hän kertoi. Hän meni Viitakosken luo selvittämään asiaa. Asia korjattiin, eli vanha vuokra maksettiin ja kirjallinen ilmoitus tuli perässä. Kaikki niin kuin piti. Näin "Timo" luuli.

Jonkin ajan kuluttua johtaja ilmoitti hänelle, että hänellä oli nyt porttikielto saunaan. Syynä oli se, että lauteilta oli löytynyt ulostetta ja "Timo" todettiin syylliseksi. "Viitakoski on julkisessti häpäissyt minut. Minun sanallani, että en ole sellaista tehnyt ei ollut mitään virkaa". "Timo" itki, kun hän soitti minulle. Hän kuoli jonkin aikaa soiton jälkeen.

Suomessa on ikävä kyllä muitakin vastaavia paikkoja. Jotain on pahasti vialla kun valitetaan ja kerrotaan jopa kauhutarinoita, niin viranomaiset eivät usko niitä. Tai jos uskotaan, niin tarkastukset eivät tuota muuta kuin talolle puhtaat paperit. Lääninhallitus on ilmeisesti kaikkien epätehokkain. Lipeäkielinen johtaja ei saa olla se, jonka sana painaa eniten.

En ymmärrä sitä, että tarkastuksesta ilmoitetaan etukäteen. Ne pitää tehdä yllätyksenä, silloin kun talo elää arkeaan. Vanhuksia ja omaisia on kuultava ja uskottava. Pitää myös olla turvallinen taho, jonne voi ottaa yhteyttä ilman, että hoitaja, omainen tai vanhus joutuu pelkäämään seurauksia kuten nyt. Se, että säätiöiden ja yksityisten palvelutalojen vanhusten kohtelua ei voi valvoa on tekopyhää käsien pesua.

Nyt on kyse ihmisestä. Kyllä jo nykyinen lakikin,kun se luetaan oikein, takaa vanhukselle elämän, jossa häntä ei saa kiusata, eikä kohdella kaltoin. Se, että vanhuksia on paljon ja lisää tulee, ei saa tarkoittaa sitä, että kunhan heidät saadaan säilöön jonnekin, mieluiten halvalla, niin hyvä on. Jokaisen meidän täytyy saada elää varmuudessa, että vanhuksemme ja me itse kun se aika tulee, saamme turvallisen ja hyvän elämän.

Me tarvitsemme välttämättä vanhusasiamiehen jokaiseen kuntaan. Juttelin Bjarne Kalliksen kanssa näistä asioita toissapäivänä. Tulemme KD:ssä työskentelmään näiden asioiden kuntoon saattamiseksi täysillä. Onneksi HS julkaisi Minna Lindgrenin artikkelin ja mitä ilmeisimmin, se on herättänyt ansaittua huomiota.

Toivottavasti myös herättänyt Merikartanon mallisten palvelutalojen hallitukset ja johtokunnat.

Olen iloinen, että ministeri Risikko on jo nyt reagoinut. Meidän täytyy saada lainsäädäntö, joka takaa vanhukselle turvallisen elämän sekä myös hoitajalle oikeuden ilman potkujen pelkoa tai vainotuksi joutumisen pelkoa puuttua vääryyksiin. Sosiaali- ja terveysalan kolutukseen tulee lisätä ohjeita, kuinka hoitaja voi toimia, kun joutuu tilanteisiin, joissa näkee hoidettavia kohdeltavan väärin.

Nyt alleviivataan salassapito lakia. Mutta kyllä se laki on nimenomaan laadittu potilaiden ja vanhusten turvaksi, ei johtajan tai laitoksen suojemiseksi.

Hoitaja on hoidettavansa äänitorvi, hyvin usein se ainoa.