Tehkää kuten sanon, ei kuten teen
Sovin jo toukokuun alussa, että työskentelen dementiakoti Sylvissä viikon, kuten nyt aina lomieni aikana olen tehnyt. Itselleni se on tärkeää monella tavalla.
Rakastan hoitajan työtäni ja vanhuksia. Haluan olla eduskuntatyön ohella fyysisesti ja psyykkisesti tietoinen ja hereillä "oikeasta" työstä.
Tiedän, että työpanokseni on tärkeä, sillä hoitajapula on huutava varsinkin nyt kesällä lomien takia. Sijaisia on äärettömän vaikea saada. En siis mene sinne vierailemaan, vaan tekemään työvuorolistan mukaiset työvuoroni.
Sitten, eduskunnan viimeisen työpäivän aamuna kompastuin ja sain hiusmurtuman vasempaan jalkaterääni. Pikku juttu tietysti, mutta aivan hirmuisen kivulias. Kuljin kyynärsauvojen avulla ja söin Buranaa ja Panadolia kaksin käsin ja silti koski. Koko ajan hermoilin, paranenko 1.7. mennessä, koska silloin alkoi työni Sylvissä.
No, enhän parantunut. Soitin Lealla, vastaavalle sairaanhoitajalle ja juksasin, että jalkani on ihan kunnossa, mitä nyt Buranaa syön. En kerta kaikkiaan voinut perua. Tiesin tilanteen.
Tehyn Lähihoitajajaoston puheenjohtajana, olisin sanonut kelle tahansa toiselle hoitajalle, että tuossa kunnossa et missään nimessä mene töihin. Kuka tahansa toinen hoitaja olisi sanonut minulle samoin. Mutta sittenkin, kuka tahansa hoitaja, kuten minä nyt, menee välillä töihin, vaikka pää kainalossa, kun tietää, että toista ei välttämättä saada tilalle ja ketkä siitä sitten joutuvat viime kädessä kärsimään ovat vanhukset. Varsinkin kun tuntee kaikki asukkaat ja heihin on kiintynyt, ei voi jättää pulaan.
Tämä on hoitajan psyyke ja minulla on se myös. En mahda sille mitään.
Viikko meni ja Buranaa ja Panadolia kului luvattoman paljon, mutta sain liikuttavasti sympatiaa ja paijauksia vanhuksilta, kun he huomasivat, kuinka hoitaja nilkuttaa ja vähän ähkiikin välillä.
Jos olisin jäänyt kotiin, olisi jalkani ehkä parantunut nopeammin ja Sylvikodissa ei olisi kannettu kaunaa, vaan sanottu, että ilman muuta et tule jalka kipeänä.
Mutta olisin tuntenut itseni tosi kurjaksi petturiksi. Kaikki taas vastoin kaikkea sitä, mitä hoitaja ei saisi, eikä tarvitsisi tuntea.
Mutta kun tuntee.
Rakastan hoitajan työtäni ja vanhuksia. Haluan olla eduskuntatyön ohella fyysisesti ja psyykkisesti tietoinen ja hereillä "oikeasta" työstä.
Tiedän, että työpanokseni on tärkeä, sillä hoitajapula on huutava varsinkin nyt kesällä lomien takia. Sijaisia on äärettömän vaikea saada. En siis mene sinne vierailemaan, vaan tekemään työvuorolistan mukaiset työvuoroni.
Sitten, eduskunnan viimeisen työpäivän aamuna kompastuin ja sain hiusmurtuman vasempaan jalkaterääni. Pikku juttu tietysti, mutta aivan hirmuisen kivulias. Kuljin kyynärsauvojen avulla ja söin Buranaa ja Panadolia kaksin käsin ja silti koski. Koko ajan hermoilin, paranenko 1.7. mennessä, koska silloin alkoi työni Sylvissä.
No, enhän parantunut. Soitin Lealla, vastaavalle sairaanhoitajalle ja juksasin, että jalkani on ihan kunnossa, mitä nyt Buranaa syön. En kerta kaikkiaan voinut perua. Tiesin tilanteen.
Tehyn Lähihoitajajaoston puheenjohtajana, olisin sanonut kelle tahansa toiselle hoitajalle, että tuossa kunnossa et missään nimessä mene töihin. Kuka tahansa toinen hoitaja olisi sanonut minulle samoin. Mutta sittenkin, kuka tahansa hoitaja, kuten minä nyt, menee välillä töihin, vaikka pää kainalossa, kun tietää, että toista ei välttämättä saada tilalle ja ketkä siitä sitten joutuvat viime kädessä kärsimään ovat vanhukset. Varsinkin kun tuntee kaikki asukkaat ja heihin on kiintynyt, ei voi jättää pulaan.
Tämä on hoitajan psyyke ja minulla on se myös. En mahda sille mitään.
Viikko meni ja Buranaa ja Panadolia kului luvattoman paljon, mutta sain liikuttavasti sympatiaa ja paijauksia vanhuksilta, kun he huomasivat, kuinka hoitaja nilkuttaa ja vähän ähkiikin välillä.
Jos olisin jäänyt kotiin, olisi jalkani ehkä parantunut nopeammin ja Sylvikodissa ei olisi kannettu kaunaa, vaan sanottu, että ilman muuta et tule jalka kipeänä.
Mutta olisin tuntenut itseni tosi kurjaksi petturiksi. Kaikki taas vastoin kaikkea sitä, mitä hoitaja ei saisi, eikä tarvitsisi tuntea.
Mutta kun tuntee.
posted by Tarja Tallqvist at 20:23
1 Comments:
Kovin on tutun kuuloista. Kyllä sitä vain välillä tuntuu töihin menevän vähän turhankin kipeänä, mutta ei vain henno jättää työkavereita jättämään pulaan, sijaisia kun ei niin vain saa.
Aloitin eilen lukemaan kirjaasi, lähinnä etsiskellessäni materiaalia päättötyöhöni. Kirja vei mennessään, itketti ja nauratti, toisaalta pelotti.
Työskentelen itse oppisopimuksella vanhainkodissa. Onneksi vielä, ei ole tullut esiin noin kauhujuttuja mitä kirjoissa on. Kiire on töissä, mutta onneksi todella mahtavat työkaverit, joiden takia kiireen usein unohtaa ja työstään nauttii, eli vanhusten hoivaamisesta ja auttamisesta. Itse, en pystyisi kotipalveluun menemään töihin, en osaa tehdä työtä kellokaulassa ja jättää dementoituvaa vanhusta yksin,tai laskea minuutteja koska pitää olla jo seuraavalla, tuli varmaan 12tunnin työpäivät normaalivuoroissakin.
Voimia sinulle ja kiitoksia hyvästä kirjasta, kerrankin joku uskaltaa oikeasti tuoda esille vanhustenhoidon nykytilan!
Lähetä kommentti
<< Home