Erilainen kesä

Monet ovat kysyneet minulta olenko ollut etelässä, kun olen niin ruskea. En todellakaan.

Olen kipeän jalkani takia liikkunut niin hitaasti, että aurinko on ehtinyt tarttua. Olen istunut parvekkeella ja lukenut kymmeniä kirjoja. Dekkareista klassikkohin ja kaikkea siitä väliltä.


On tullut myös mietittyä kaikenlaista. Tällaista se on, kun ei pääse liikkumaan. Kylpyhuoneen kynnys on älyttömän korkea, en ole aikaisemmin huomannut. Kauppaan on hankalaa ja jopa riskaapelia mennä kyynärsauvojen kanssa. Missä pidän kauppakassin? Tasapaino menee sekaisin jos pidän sitä toisessa keppikädessäni.


Kaksi kiviporrasta ulko-oven edessä hirvittävät. Autonajo, bussiin tai junaan tai lentokoneeseen meno.Turhaa edes haaveilla.

Ystävät ja sukulaiset soittivat ja tulivat käymään vähän liiankin kanssa alussa.

Sitten pikkuhiljaa kaikki hiljeni. Oli kesä ja lomat ja kaikilla omat suunnitelmat. Tilani oli pian tylsän stabiili, ei enää alun dramatiikkaa. Silti tarvitsin edelleenkin joitakin apuja.

En missään nimessä arvostele ketään. Kaikki olivat aivan liiankin ihania. Varsinkin poikani, jonka jouduin miltein kovin komennoin hätistämään omalle lomalleen. Kiitos Santtu.

Mietin vain sitä, kuinka inhimillistä ja samalla julmaa on esim. vanhuksen asema, joka tarvitsee apua jatkuvasti, eikä koskaan parane, kuten minä paranin.


Hänen, jonka elämä on joka päivä kiinni toisten avusta ja hyvääkin haluavat omaiset tai ystävät eivät voi eläytyä hänen tarpeisiinsa joka hetki. Ei vaikka haluaisivatkin ja jopa luulevat niin tekevänsä. Myös oma elämä, perhe on tärkeä. Täytyy olla.

Auttaminen parhaillaankin on usein, kun se jatkuu kauan, jonkinmoinen taakka ja se lähtee auttajan aikataulusta. Avuntarvitsijan on odoteltava.

Sain kovan opetuksen vuosia sitten, kun tein dokumenttia kuolevasta
kirjailijasta. Hän halusi, että dokumentti tehdään ja ensimmäisen haastattelun aika määrättiin. Hän asui Tampereella ja kun kuvausryhmäni kanssa ajoimme sinne, jouduimme kovaan liikenneruuhkaan. Sen lisäksi emme millään löytäneet hänen osoitteeseen.


"Onneksi hänellä ei voi olla muita menoja ja sitoumuksia" sanoin kevyesti, enkä edes soittanut ja kertonut, että olemme myöhässä. Hänhän ei omasta kodistaan minnekään enää voi lähteä. Kun tulimme lähes tunnin myöhässä, avasi oven hyvin vakava nainen. "En halua että teet minusta yhtään mitään." hän sanoi "sain sinusta aivan erilaisen kuvan, kun valitsin sinut dokumentin ohjaajaksi".

Olin hämilläni ja nolona. "Olisin soittanut mutta tiesin, että olet täällä" sanoin. "Niin olen, mutta tiedätkö, että kuolevalle on jokainen minuutti tärkeä. Jokainen hetki. Sinä voit niitä hetkiä ja minuutteja tuhlata, kun et tiedä koska ne ovat loppu. Minä tiedän."


Kävin yhden elämäni kovimmista keskusteluista hänen kanssaan, en niinkään surrut mahdollista työn menettämistä. Häpesin kuinka itsekkään ajattelematon olin ollut ja kuinka julmalta se oli tuntunut kuolevasta naisesta.


Seurasin hänen ja hänen läheistensä ja ystäviensä sopeutumista jäähyväisiin puolen vuoden ajan.


Dokumentti esitettiin kaksi viikkoa hänen kuolemansa jälkeen.


Me olemme täällä parhaimmillaankin niin lyhyen hetken. Kuinka paljon me tuhlaamme aikaamme. Mihin?

Loppusuoralla, tulee se sitten aikaisin tai myöhemmin, kaikkein tärkein on se, että vierellä on joku. Mieluimmin inhimillinen, rakas, tuttu.