Tarja Tallqvist

Ei ole suurempaa pelkuruutta kuin se, että nähdessään epäkohdan ei tee mitään


29.10.08

Ihmisen avuton hätä

Kaksi perhetragediaa järkyttää. Perheen lasten tilanne surettaa.

Noin vuosi sitten 88 vuotias mies surmasi vaimonsa ja kaksoistyttärensä, jotka olivat täysin hoidettavia kehitysvammaisia. Silloin silmien olisi pitänyt avautua.

Hänen viestinsä oli se, että kun hän nyt vanhenee ja on sairas, eikä pysty pitämään huolta perheestään,he eivät selviä. Yhteiskunta ei auta.

Sosiaalipalvelut eivät takaa sairaalle vaimolle eikä kehitysvammaisille, keski-ikäisille tyttärille inhimillistä elämää ja hoivaa. Hänen mielestään kaikkien oli parempi kuolla. Hirvittävä, hänen kokemuksensa mukainen arvio suomalaisesta hyvinvointi yhteiskunnasta.

Mielenterveys Seuran entinen toiminnanjohtaja Pirkko Lahti ja ministeri Paula Risikko sanovat tämän päivän IltaSanomissa "jokainen saa apua jos kykenee pyytämään" (Risikko) ja "Toivoisi, että kuka tahansa menisi hakemaan apua, jos on niin vaikeassa tilanteessa, Lahti sanoo." Ikävä kyllä, tämä ei toteudu oikeassa reaalielämässä.

Tänä päivänä,jos menet pyytämään apua; ehkä saat sitä, mutta silloin on jo yritettävä itsemurhaa ja tosissaan. Saat ehkä ajan kuukausien kuluttua. Se saattaa olla silloin jo myöhäistä.

Kuka edes tietää mistä hakea apua, jos siihen pystyy? Ihminen. joka on masentunut, kauhuissaan ja tuntee, että on kaikkensa menettänyt. Itsetunto murskana., toivonsa kadottanut, itsetuho mielessä, ei pysty, ei kehtaa, ei jaksa, ei osaa lähteä hakemaan apua. Se on täysin mahdotonta. On raakaa ja valheellista viestittää että jos haet apua saat, jos et niin oma vika. Täällä sitä on, mutta hae se itse.

Hädässä olevalle täytyy tuoda apua, tarjota sitä. Tulla hänen luokseen. Siksi on tärkeää, että pystymme kehittämään etsivää avunantoa.

Kun ihminen joutuu työttömäksi, raha-huolet kasvavat, sairastuu, joku perheestä sairastuu, kuolee tms.Silloin on hälytyskellojen soitava. Kuulijana on oltava sosiaalityöntekijät, työnantaja, työterveys, koulu, läheiset…

Me olemme kaikki vastuussa, mutta on myös annettava tieto, kuinka voi auttaa. Suomalainen on kohtelias, haudan partaalla hoippuvalta ei kehdata kysyä, voinko auttaa.

Toivon rakentavaa keskustelua ja ideoita." Olenko minä veljeni vartija" voisi jokainen meistä kysyä itseltään. Mutta yhteiskunnan on pystyttävä järjestämään sekä akuutti apua silloin kun ihminen on heikoimmillaan, että ylläpitävää apua ja hoitoa.

Me tarvitsemme koulutettuja sosiaalityöntekijöitä Lisää hoitajia. Mielenterveyspotilaille, vanhuksille ja vammaisille turvalliset ja asianmukaiset hoivapaikat. Taloudellista tukea ja neuvoa sitä tarvitsevalle.

Kirkkokin voisi ryhdistäytyä ja jalkautua tavallisen ihmisen hätään.