Tiibet

Viime vuosien aikana Tiibet on kohdannut Kiinan taholta lisääntyvää sortoa ja raakuutta.

Tiibetiläiset joutuvat elämään täysin vailla perusoikeuksia jatkuva pelon, uhkailun ja epäluulon alaisena kiinalaisten sortamina. Heidän kulttuurinsa on liki tuhottu, todellista uskovapautta ei ole, sanavapaudesta puhumattakaan. Ihmisiä vangitaan ilman oikeuden käyntejä, heitä kidutetaan ja teloitetaan. Heidän maitaan ja omaisuuttaan pakkolunastetaan, heillä teetetään pakkotyötä

Suomi ja länsimaat eivät voi vaieta sillä varjolla, että Kiina on tärkeä kauppakumppani. Tulevien olympialaisten alla Kiinaa pitäisi muistuttaa olympialaisiin kuuluvasta vapauden, yhdenvertaisuuden ja ystävyyden periaatteesta.

Vaikeneeko Suomen hallitus ja katsoo välinpitämättömänä näitä törkeitä ihmisoikeusrikoksia?

Suomen kauppasuhteet ja tulevat olympialaiset eivät saa ajaa ihmisten ja kansan hädän edelle. Tiibetin epäinhimillisille tapahtumille ei saa kääntää selkää eikä ummistaa silmiä.

Meidän velvollisuutemme on ottaa kantaa, paheksua, tuomita. Emme saa vaieta.

City Life - Kirjoitukseni Helsinki Times lehdessä

WHEN I’M DRIVING along Mannerheimintie and stop at a red light, I habitually look at apartment windows and wonder what kind of people live behind them. I invent stories about them; I imagine what they and their homes look like. It’s a fascinating pastime in the numbing city traffic.


Two years ago I worked for half a year as an elderly care assistant for the city of Helsinki’s homecare. Temporary workers like us were not given a bus card nor were we paid to use our own car. Luckily the employer offered us bicycles. I cycled about twenty kilometres a day in life-threatening heavy traffic from one elderly person to another. Always slightly late, because invariably I should have stayed even a minute longer with someone who would literally cling onto the nurse or resign themselves apathetically to their loneliness. You had to leave because there was always another elderly person waiting for me. The situation was totally impossible, torturous for both patient and nurse.


During these six months, I got to know tens of elderly people behind those windows. Now, when I wait at the red light on Mannerheimintie, I look at the window on the fifth floor of a tall building and wonder how 90-year-old Hulda is doing. She is a quadriplegic woman for whom the highlight of the week is a shower on Thursday. Because of her acute pain the nurse had to have detailed knowledge of how to lift and move her. Constantly changing nurses obviously do not have this knowledge and consequently Hulda’s shower was often a cause of terror for her as well as the nurse.


In the traffic along Mechelininkatu there are many familiar windows. 86-year-old Kaarlo, is he sitting at the kitchen table doing crossword puzzles with a nasal cannula in his nose? Or has the disease already taken him to up to heaven? 78-year-old Signe, has she finally been admitted to a dementia nursing home, where she really belongs? The window is dark, but that does not necessarily mean anything. A care assistant comes twice a day to help with her dressing and washing, puts on a diaper and administers the medicine. They have about twenty minutes to do this. In the daytime the meal service delivers supper in a heated package. The safety fuses are unplugged, and the living room door is locked to prevent Signe from setting fire to her apartment or getting lost in it. Her relatives have all died or live elsewhere.


At Ruskeasuo 79-year-old Harri is hopefully enjoying his life. He had the most terrible experience of his life three years ago. In the morning Harri got out of bed and fainted onto the floor. When he woke, he realised that he could not walk or reach the mobile phone on the bedside table. On the living room table, about seven metres from the bed, was a landline phone that he might be able to reach. Harri dragged himself forward by his hands and occasionally fainted. 24 hours later he was in the living room and managed to pull the phone down and press the alarm. “That’s when I learned how to pray,” he told me.


Decision-makers argue that living at home is the best option for an elderly person and must be supported in every way. However, this is not working now and it certainly will not work in the future. People age and there are not enough nurses. The amount of money granted is also inadequate. There are thousands of lonely, unprotected elderly people behind those windows. I no longer look at the windows and invent stories. Now I know.


Translated from Finnish by Satu Heikkinen, ISAI Consulting Ltd.

Puheeni Valtioneuvoston selonteko valtiontalouden kehyksistä vuosille 2009-2012 lähetekeskustelussa

Arvoisa puhemies! Hallitus on kehyspäätöksessään vuosille 09-12 unohtanut taas vanhukset, sairaat, mielenterveyspotilaat, hoitajat ja lapsiperheet, siis ne, joiden äänet olivat niin kallisarvoisia vaalityössä. Heitä ei pahemmin mainittu tässä paperissa. Meillä on vanhuksia yhä edelleen, jotka ovat suorastaan heitteillä omissa kodeissaan. Monet vanhukset asuvat lukittuina koteihinsa, proput seinistä irrotettuina, ypöyksin, vain alati vaihtuvan kotihoitajan vieraillessa pari kolme kertaa heitä hoitamassa. Myös vanhustenhoitolaitokset ja sairaalat ja terveyskeskukset kärsivät henkilökunnan riittämättömyydestä. Tarvitaan lisää niin sijaisia kuin vakinaisia hoitajia.

Olen tämän vuoden aikana vieraillut kymmenissä hoitopaikoissa eri puolilla Suomea, ja kaikista paikoista lähetettiin ja lähetetään hätäviestejä, hoitajat uupuvat tehdessään ylipitkiä vuoroja vajaalla miehityksellä. Kesää odotetaan kauhulla. Osastoja ja hoivakoteja joudutaan taas sulkemaan enemmän kuin olisi turvallista. Tästä kärsivät niin vanhukset, sairaat, hoitohenkilökunta kuin omaiset. On suorastaan tragikoomistakin, että kotonaan asuvilla vanhuksilla ei ole rahaa ostaa tarpeellisia lääkkeitänsä ja laitoksissa syötetään liikaa mielialalääkkeitä, kun ei ole varaa hoitajiin. Nuoria ei saada edelleenkään opiskelemaan hoitoalaa, ja jos saadaankin, on suuri pelko siitä, että he lähtevät ulkomaille paremman palkan takia. Monet myös menevät koulutusta vastaamattomaan työpaikkaan, jos vain palkka ja työolot ovat paremmat kuin hoitoalalla, ja hyvin usein ne myös ovat. Hoitajapulaa ei ratkaista kielitaidottomilla, pikakoulutetuilla, tänne esimerkiksi Filippiineiltä tuotetuilla hoitajilla eikä sillä, että jo eläkkeellä olevia hoitajia houkutellaan takaisin töihin.

Suomalaisen sairaan- ja terveydenhoidon taso on korkea ja sellaisena sen on myös pysyttävä. On jo aika alkaa nähdä nämä hoitajat ja hoitoa tarvitsevat ainutkertaista elämäänsä eläviksi ihmisiksi, ei taakoiksi, ei työvoimaksi, ei hälyttäviksi numeroiksi. He ovat oikeutettuja hyvään elämään, turvalliseen elämään, tässä hyvinvointi-Suomessamme.

Tässä kehyspäätöksessä mainitut valtionosuudet eivät riitä. Kuntien on saatava lisää rahaa. Esimerkiksi tupakan ja alkoholin veron nostaminen ei ainakaan pahentaisi tilannetta. Sieltä varmasti saattaisi löytyä.

Myös omaishoidon tuki on yhä edelleen rempallaan. Kuinka hallitus voi rauhassa uskoa, että omaishoitajat, jotka itsekin alkavat jo olla iäkkäitä, jaksavat, suurin osa vielä ilman mitään tukea ja osa mitättömällä korvauksella, hoitaa 24 tuntia vuorokaudessa joskus jopa sairaalakunnossa olevaa omaistaan? Tämä on jo hyväksikäyttöä. Ne kolme vapaapäivää kuukaudessa, jotka ovat lakisääteisiä, eivät aina voi toteutua, sillä kaikilla kunnilla ei ole tarjolla kunnollista tai minkäänlaista intervallipaikkaa. On kiireesti saatava kaikkiin kuntiin samat omaishoitajakriteerit ja siirrettävä maksu Kelalle. Tästä on hallitusohjelmassa jo selkeä lupaus, mutta missä ovat teot? Näillä ihmisillä ei ole aikaa odottaa, he ovat jo vanhoja, vai onko niin, että heidät voikin unohtaa?

Se, että vaikeavammaisella ei ole subjektiivista oikeutta henkilökohtaiseen avustajaan, on täysin käsittämätöntä. Paikalla olevat ministerit ja kollegat, miettikää vähän, miltä teistä tuntuisi, jos ette pääsisi vessaan, kun on pissahätä, ette voisi juoda lasia vettä, kun on kurkku kuiva ja jano. Meidän keskuudessamme elää tällaisia ihmisiä, joille tämä on arkea.

Arvoisa puhemies! Meillä myös kuollaan eriarvoisesti. Se, miten on pystytty järjestämään hyvä saattohoito, riippuu ihan siitä, kuinka kunnilla on varaa. Kaikissa maamme sairaaloissa sekä hoito- ja dementiakodeissa ei ole kuolevaa varten erillistä huonetta, ei koulutettua hoitajaa, ei aina edes kouluttamatonta hoitajaa rauhassa saattohoitamassa kuolevaa. Riittämättömän henkilöstömäärän ja tilanpuutteen vuoksi kuollaan sairaalan käytävillä, ohuen sermin takana, isossa, täydessä potilashuoneessa, suihkuhuoneessa, milloin missäkin. Saattohoitokoteja on koko maassamme vain neljä kappaletta ja niihin mahtuu yhteensä kuolemaan 80 ihmistä.

Eläke nousi 20 euroa kuussa. Terveyskeskusmaksut, ruoka, vuokrat ynnä muut jokapäiväiset kulut nousevat koko ajan. Vanhukset, lapsiperheet ja matalapalkkaiset voivat tässä maassamme yhä huonommin. Tämä on suuri häpeä.