Tehkää kuten sanon, ei kuten teen

Sovin jo toukokuun alussa, että työskentelen dementiakoti Sylvissä viikon, kuten nyt aina lomieni aikana olen tehnyt. Itselleni se on tärkeää monella tavalla.

Rakastan hoitajan työtäni ja vanhuksia. Haluan olla eduskuntatyön ohella fyysisesti ja psyykkisesti tietoinen ja hereillä "oikeasta" työstä.

Tiedän, että työpanokseni on tärkeä, sillä hoitajapula on huutava varsinkin nyt kesällä lomien takia. Sijaisia on äärettömän vaikea saada. En siis mene sinne vierailemaan, vaan tekemään työvuorolistan mukaiset työvuoroni.

Sitten, eduskunnan viimeisen työpäivän aamuna kompastuin ja sain hiusmurtuman vasempaan jalkaterääni. Pikku juttu tietysti, mutta aivan hirmuisen kivulias. Kuljin kyynärsauvojen avulla ja söin Buranaa ja Panadolia kaksin käsin ja silti koski. Koko ajan hermoilin, paranenko 1.7. mennessä, koska silloin alkoi työni Sylvissä.

No, enhän parantunut. Soitin Lealla, vastaavalle sairaanhoitajalle ja juksasin, että jalkani on ihan kunnossa, mitä nyt Buranaa syön. En kerta kaikkiaan voinut perua. Tiesin tilanteen.

Tehyn Lähihoitajajaoston puheenjohtajana, olisin sanonut kelle tahansa toiselle hoitajalle, että tuossa kunnossa et missään nimessä mene töihin. Kuka tahansa toinen hoitaja olisi sanonut minulle samoin. Mutta sittenkin, kuka tahansa hoitaja, kuten minä nyt, menee välillä töihin, vaikka pää kainalossa, kun tietää, että toista ei välttämättä saada tilalle ja ketkä siitä sitten joutuvat viime kädessä kärsimään ovat vanhukset. Varsinkin kun tuntee kaikki asukkaat ja heihin on kiintynyt, ei voi jättää pulaan.

Tämä on hoitajan psyyke ja minulla on se myös. En mahda sille mitään.

Viikko meni ja Buranaa ja Panadolia kului luvattoman paljon, mutta sain liikuttavasti sympatiaa ja paijauksia vanhuksilta, kun he huomasivat, kuinka hoitaja nilkuttaa ja vähän ähkiikin välillä.

Jos olisin jäänyt kotiin, olisi jalkani ehkä parantunut nopeammin ja Sylvikodissa ei olisi kannettu kaunaa, vaan sanottu, että ilman muuta et tule jalka kipeänä.

Mutta olisin tuntenut itseni tosi kurjaksi petturiksi. Kaikki taas vastoin kaikkea sitä, mitä hoitaja ei saisi, eikä tarvitsisi tuntea.

Mutta kun tuntee.

Ajalla on siivet

40 vuotta sitten heräsin aamulla märässä sängyssä. Lapsivesi oli tullut.

Merikapteeni mieheni oli Englannissa ja soitin äidilleni, että lähden nyt synnyttämään ja pyysin, että hän tulisi hoitamaan esikoistamme puolitoistavuotista Johannaa. "Tulen heti, kun olen silittänyt nämä pyykit tästä" vastasi äitini huolettomasti ja sulki puhelimen.

Ehdin hetken olla tosi ällistynyt, mutta sitten puhelin soi "Herran jestas, mitä sinä sanoit, rakas lapsi älä tee yhtään mitään, älä liiku. tulen taksilla ja jatka sitten sillä sairaalaan". Äidin ääni oli jännittynyt ja hellä.

Kirjoitin miehelleni kirjeen ja sitten äiti jo soitti ovikelloa. "Pääpostin kautta Naistenklinikalle, sanoin arvokkaasti taksikuskille." Siihen aikaan takseilla ei ihan joka päivä ajeltu.

Kuljettaja kääntyi puoleeni "Me mennään laitokselle ja lujaa, Minä vien sitten kirjeen postiin."

Poltot alkoivat ja kuljettaja hikoili ja pelkäsi varmasti kuollakseen, että synnytän hänen autossaan. Kirjeen hän toimitti lupauksensa mukaisesti postiin. Suurkiitos siitä.

Vuonna 1968 heinäkuussa oli synnytysbuumi ja valtava ruuhka Naistenklinikalla. Minun todettiin synnyttävän kohta ja sitten minut työnnettiin sängyssä siivouskomeroon odottamaan. Muualla ei ollut tilaa. Jonkin ajan kuluttua sinne tuotiin toinen synnyttävä äiti. Kuinka ollakaan hän oli tuttu, Lauttasaaren yhteiskoulun oppilaita kuten minäkin. Me molemmat saimme pojan.

Ja kuinka ollakaan hänen sisarensa Maina Elenberg on nyt eduskunta-avustajani.

Olen äärettömän onnellinen, että tiedostin silloin niin täydellisesti, kuinka onnellinen olin. Olin nuori, pienen tytön ja poikavauvan äiti, rakastunut aviovaimo. Tunsin, että minulla on kaikki.

Vietimme Santun syntymäpäiviä tässä viikko etuajassa, sillä Johannan tytär Siiri Rääkkylästä oli silloin luonani kesälomaa viettämässä ja halusimme, että hän on mukana juhlimassa. Johanna ei työn takia ikävä kyllä päässyt mukaan juhliin, mutta oli hengessä mukana pikkuveljensä juhlissa.

Se pikkuinen Santeri vauva, jolle kuiskin silloin, että tulen aina rakastamaan ja suojelemaan häntä, on nyt iso, neljäkymppinen mies.

Rakastanut olen ja rakastan häntä aina, mutta en ole pystynyt suojelemaan, en sairaudelta, en elämän kolhuilta. Se on varmasti se vaikein äitinä olemisessa, se kun avuttomana katsoo lapsensa tsemppiä. Silloin voi vain rukoilla, ja pyytää, että Jumala suojelee.

Onneksi tänään sairaus on takana, ja saamme muistella menneitä ja juhlia. Emme ainoastaan muistella. Siitä olen kiitollinen.

Merikartano,liian monen painajainen

Lähihoitaja harjoitusjaksoni Palvelutalo Merikartanossa 2003 oli painajaismaista aikaa. Johtaja Viitakoski herätti pelkoa niin asukkaista kuin henkilökunnassa. Hän huusi ja raivosi ja mielisteli täysin ennaltaarvaamattomasti.

Kun kaksi miespuolisen vanhuksen seksuaalista väärinkäytöstä tuli ilmi, ei johtajalta herunut myötätuntoa uhreja kohtaan, eikä hän tehnyt mitään syyllisen saattamisesksi vastuuseen. Päin vastoin, Viitakoski, silloisen ministeri Luhtasen kanssa, joka oli hallituksen puheenjohtaja, nosti valtavan ajojahdin meitä kolmea hoitajaa vastaan, jotka vaadimme uhreille oikeutta.(Kaikki kolme saimme poikut)

Minä olin suurin syyllinen, koska kerroin asiasta ja autoin toisen uhrin, sähköpyörätuolilla kulkevan kolmiraajahalvaantuneen poliisin luo. Toinen uhri, sairaalassa ollut, perui syytteen Viitakosken vierailun jälkeen.

Kirjoitin silloin raportin Merikartanon vääryyksistä ja lähetin sen kaikkialle: sosiaali- ja terveysministerille, Stakesiin, Vanhustyön Liittoon, Espoon Lähimäispalvelu ry:n sekä hallituksen että johtokunnan jäsenille sekä Lähimmäispalvelu ry:n maanlaaluiselle hallitukselle ja johtikunnalle. En enää muista keille kaikille muille. Kukaan ei reagoinut paitsi yksi Stakesin jäsen, en muista nimeä.

Hänkin vain pahoitteli, että ei voi puuttua asiaa.

Työsuojeluun ja Teoon tehtiin yli kaksikymmentä valitusta talossa taphtuneista vääryyksistä, kohteena asukkaita ja henkilökuntaa. mutta tarkastusten jälkeen tuli vain huomautuksia ja sitten kaikki oli taas virallisesti hyvin.

Viitakoski teki minusta nipun syytteitä Uudenmaan Lääninoikeuteen ja yritti mm.vaikuttaa siihen, että minut erotettaisiin ETSOsta (Espoon sosiaali- ja terveysalan ammattikoulusta. Kaikki syytteet raukesivat, vaikka vastineeni lopussa sanoin, että tekisin kaikki samalla tavalla uudestaan. Etson rehtorin mielestä olin tehnyt sen minkä hoitajan ja lähimmäisen kuuluukin tehdä, ja jatkoin opiskeluni loppuun.

Merikartanosta on näiden vuosien kuluessa ottanut yhteyttä, useita omaisia, vanhuksia ja hoitajia,jotka ovat kertoneet käsittämättömiä asioita joita Merikartanossa joudutaan kokemaan. Mutta he eivät uskalla tai jaksa viedä asioita eteenpäin. Eivät halua tulla omalla nimellään esiin. Sydäntä särkevää on mm. "Timon", vanhan sotaveteraanin kohtalo. Tein hänestä dokumentin "Kun kerran sanoin tahdon". Hän hoiti omahoitajana yli 80 vuotiaana vaimonsa loppuun sakka.
Teki ruokaa, siivosi ja hoivasi. Vaimon kuoltua hän muutti Merikartanoon.

Hän oli tehnyt elämäntyönsä ison firman johtajana ja kävi joka aamupäivä Tapiolassa "Mannerhein Linjan" tapaamisessa, jossa vanhat sotaveteraanit nauttivat aamukahvinsa yhdessä. Hän oli erittäin positiivinen ja aktiivinen ja suosittu mies. Eräänä päivänä hän soitti minulle ja kertoi murtuneena ja masentuneena mitä oli tapahtunut.

Kuukauden vuokran maksukuitti oli tullut postilaatikkoon. Se oli huomattavasti korkeampi kuin aikaisemmin. Entisenä liikemiehenä "Timo" tiesi, että vuokraa ei voi korottaa ilman, että siitä ilmoitetaan etukäteen kirjallisesti. "Ajattelin, että johtaja ei tiennyt tätä ja halusin neuvoa", hän kertoi. Hän meni Viitakosken luo selvittämään asiaa. Asia korjattiin, eli vanha vuokra maksettiin ja kirjallinen ilmoitus tuli perässä. Kaikki niin kuin piti. Näin "Timo" luuli.

Jonkin ajan kuluttua johtaja ilmoitti hänelle, että hänellä oli nyt porttikielto saunaan. Syynä oli se, että lauteilta oli löytynyt ulostetta ja "Timo" todettiin syylliseksi. "Viitakoski on julkisessti häpäissyt minut. Minun sanallani, että en ole sellaista tehnyt ei ollut mitään virkaa". "Timo" itki, kun hän soitti minulle. Hän kuoli jonkin aikaa soiton jälkeen.

Suomessa on ikävä kyllä muitakin vastaavia paikkoja. Jotain on pahasti vialla kun valitetaan ja kerrotaan jopa kauhutarinoita, niin viranomaiset eivät usko niitä. Tai jos uskotaan, niin tarkastukset eivät tuota muuta kuin talolle puhtaat paperit. Lääninhallitus on ilmeisesti kaikkien epätehokkain. Lipeäkielinen johtaja ei saa olla se, jonka sana painaa eniten.

En ymmärrä sitä, että tarkastuksesta ilmoitetaan etukäteen. Ne pitää tehdä yllätyksenä, silloin kun talo elää arkeaan. Vanhuksia ja omaisia on kuultava ja uskottava. Pitää myös olla turvallinen taho, jonne voi ottaa yhteyttä ilman, että hoitaja, omainen tai vanhus joutuu pelkäämään seurauksia kuten nyt. Se, että säätiöiden ja yksityisten palvelutalojen vanhusten kohtelua ei voi valvoa on tekopyhää käsien pesua.

Nyt on kyse ihmisestä. Kyllä jo nykyinen lakikin,kun se luetaan oikein, takaa vanhukselle elämän, jossa häntä ei saa kiusata, eikä kohdella kaltoin. Se, että vanhuksia on paljon ja lisää tulee, ei saa tarkoittaa sitä, että kunhan heidät saadaan säilöön jonnekin, mieluiten halvalla, niin hyvä on. Jokaisen meidän täytyy saada elää varmuudessa, että vanhuksemme ja me itse kun se aika tulee, saamme turvallisen ja hyvän elämän.

Me tarvitsemme välttämättä vanhusasiamiehen jokaiseen kuntaan. Juttelin Bjarne Kalliksen kanssa näistä asioita toissapäivänä. Tulemme KD:ssä työskentelmään näiden asioiden kuntoon saattamiseksi täysillä. Onneksi HS julkaisi Minna Lindgrenin artikkelin ja mitä ilmeisimmin, se on herättänyt ansaittua huomiota.

Toivottavasti myös herättänyt Merikartanon mallisten palvelutalojen hallitukset ja johtokunnat.

Olen iloinen, että ministeri Risikko on jo nyt reagoinut. Meidän täytyy saada lainsäädäntö, joka takaa vanhukselle turvallisen elämän sekä myös hoitajalle oikeuden ilman potkujen pelkoa tai vainotuksi joutumisen pelkoa puuttua vääryyksiin. Sosiaali- ja terveysalan kolutukseen tulee lisätä ohjeita, kuinka hoitaja voi toimia, kun joutuu tilanteisiin, joissa näkee hoidettavia kohdeltavan väärin.

Nyt alleviivataan salassapito lakia. Mutta kyllä se laki on nimenomaan laadittu potilaiden ja vanhusten turvaksi, ei johtajan tai laitoksen suojemiseksi.

Hoitaja on hoidettavansa äänitorvi, hyvin usein se ainoa.

Fobiani

Minulta vedettiin aamulla pois kivulias hammas. Pelkään hammaslääkäriä melkein yhtä paljon kuin sammakoita. Tai pelkäsin, sillä tämä nuori miespuolinen hammaslääkäri oli aivan uskomaton.

Hän ei rauhoitellut minua vaan sanoi hyvin asiallisesti, että melkein kaikki pelkäävät ja ainakin jännittävät. Se on aivan luonnollista.

Lähdin kotiin yhtä hammasta köyhempänä, mutta tuntui hyvältä olla ihan samanlainen kuin muutkin, eikä mikään hysteerinen pelkuri.

Sammakko fobiaani en edes yritä poistaa. Jo ajatuskin sammakon kanssa kohtaamisesta aiheuttaa puistatuksia