Vastuu kuuluu elämään

Olin eilen Alavudella, Etelä-Pohjanmaalla tutustumassa paikalliseen palvelutaloon Lukkarin Hoviin. Sain myös ilon osallistua paikallisen osaston tehonaisen Pirkko Heinikosken 70-vuotis syntymäpäiville Kaupungin talolla.

Lähdin aamulla aikaisin junalle. Aurinko oli jo noussut ja linnut lauloivat ja Matinkylässä oli kaunista. Kun tulin ulos, näin nuorehkon naisen Helsingin Sanomat-pinkka kainalossa hermostuneena seisomassa pihalla.Hän sanoi huonolla suomenkielellä, että hän on lehdenjakaja ja on odottanut yli puolituntia, että joku ihminen tulisi ja auttaisi häntä. Seuraavassa rapussa oli kolme humalaista miestä, eikä hän uskaltanut mennä sinne yksin jakamaan portaan lehtiä. Hän pyysi, että tulisin hänen kanssaan.

Häpeäkseni on tunnustettava, että ensimmäinen ajatukseni oli, että en ehdi, junani lähtee. Sitten tietysti menin. Hissillä ylös kuudenteen kerrokseen ja ammattilainen työnsi vauhdilla lehdet luukusta. Humalaiset nukkuivat örisevää untaan kolmannessa kerroksessa. Koko juttuun meni kolme minuuttia. Ehkä olisi pitänyt soittaa poliisille. Mutta kaverit olivat nuoria poikia. Eivät näyttäneet mitenkään pahiksilta, eivätkä unessa vaarallisilta. Enpä tiedä. Surullista kuitenkin.

Taxi tuli ja ajoimme kauniin syyskesäpäivän aamun lupauksessa Helsinkiin. Asemalla tajusin, että jotain kauheaa on tässä kauniissa aamussa. Koko Helsinki, varsinkin keskusta,oli täynnä roskaa. Oluttölkkejä ja -pulloja,viina- ja viinipulloja lojui kadulla. Paperiserviettejä, pitsan ja hampurilaisten jätteitä ja paperia ja pahvia valkoisenaan maassa.

Näky oli hirveä.Masentava ja surullinen. Oli ollut "Taiteiden Yö". Miksi ihana, kiva, hauska ilta ja yö synnyttää tällaista roskaamista, suorastaan sabotaasia?

Mitä se kertoo juhlijoista? Mitä se kertoo tästä meidän ajastamme?

Aion tehdä lakialoitteen siitä, että tahallinen roskaaminen on sakotettava teko.

Näin se on USA:ssa ja Singaporessa, sekä tietääkseni joissain muissakin maissa.

Me olemme kukin vastuussa ympäristöstämme. Myös oma rakkautemme ja välittämisemme kotimaastamme välittyy siitä, miten täällä toimimme,miten sitä hoidamme. Nämä ovat asioita, joita pitäisi kyllä opettaa kotona ja koulussa. Näin ehkä opetetaankin, mutta miksi sitten se ei tehoa?

Miksi kansalainen,nuori, aikuinen, kuka sitten hän onkin, katsoo oikeudekseen heittää roskat maanhan, vaikka roskapönttöjä on ihan siinä vierellä? Nyt on ollut puhuviakin roskapönttöjä.On myöskin tämä loistava, kerää roska päivässä kampanja.

Onko nyt niin, kuten eilinen ainakin minulle rankasti näytti, että kehoitukset ja valistus ei auta. On oltava sanktioita.Välinpitämättömät roskaajat eivät saa ottaa valtaa.Humalatila ei saa olla mikään tekosyy.

Helsingin keskusta näytti lohduttoman kaltoin kohdellulta eilen aamulla

Alavuden vierailu oli antoisa. Ikävä kyllä, hoitotyössä ovat siellä samat ongelmat kuten kaikkialla muuallakin. Liian vähän henkilökuntaa. Hoitajien palkka on liian pieni,rankkaan ja tärkeään työhön. Väsymys ja pettymys on suuri siihen, että päättäjät eivät kuuntele,eivät usko tilannetta.

Huoli nuorten halusta sairaanhoitajan ja lähihoitajan ammattiin on päivän polttava. Mm. Kaupan kassa ja maatalouslomittaja saa saman tai paremman palkan, kuin koulutettu lähihoitaja. Eikä työn kuormitus ole olleenkaan yhtä kovaa.

Hoitajien palkat on saatava kuntoon.Hoitajia on oltava riittävästi.Sitä me kaikki haluamme, kun tarvitsemme hoitoa lähimmäisellemme, itsellemme. Kuinka tämä voi olla näin vaikeaa? Myös hoitajat maksavat palkastaan veroa. Ostavat ja kuluttavat. Hoitotyö on varmasti yksi tärkeimmistä, palkitsevimmista ja ihanimmista töistä mitä on. Mutta se on työtä ja sen pitää elättää tekijänsä.

Pirkon syntymäpäiväjuhlat olivat lämpöiset, sydämelliset. Tuli vieraallekin täysin selväksi se kunnioitus ja kiitollisuus ja välittäminen, mitä siellä tunnettiin päivänsankaria kohtaan. Oli ilo saada osallistua niihin. Oli laulua, oli musiikkia, oli runonlausuntaa…

Suomalaisetko muka jäyhiä, Kissan kontit, täysiä taiteilijoita.

Jään kaipaamaan sinua, Claes Andersson

Tein laman jälkeen tv-1:lle ohjelmasarjan "Elämää Suomessa", 15 osaa, joissa käsiteltiin mm. köyhyyttä, nälkää, takaajia, ulosottoja, yrittäjiä, maanviljelijöitä ym. Haastattelin siis laman uhreja, sekä päättäjiä.

Aiheet olivat riipaisevia.

Itse laman kauhut kokeneena, tiesin mitä kysyä, ja se oli välillä liiankin vaikeaa. Ihmiset voivat niin huonosti. Lama oli 90-luvun talvisota. Mutta siinä ei ole mitään jaloa eikä isänmaallista. Siinä pantiin ihmisiä sekä hautaan että maanrakoon. Se aika on häpeäksi Suomelle. Siitä kärsivät vieläkin sadat tuhannet ihmiset tavalla tai toisella.

Haastattelin ohjelmaan kaikki ministerit. Kysymykseeni "kuinka voit itse, kun tiedät, että valtava määrä ihmisiä tuhoutuu, ilman omaa syytään"?

Sain kaikenlaista vastausta ja ne olivat selittelyjä ja viittauksia lakiin. Hyvin pukeutuneet ja sliipatut nais- ja miesministerit vakuuttivat että "itse voin hyvin, on pakko, että jaksaa ". Se oli jokaisen eri sanoin muotoiltu vastaus.

Yksi ainoa ministeri, joka täysin väsyneen ja kurjan näköisenä sanoi, "tämä on kauheaa, on hirmuista tehdä päätöksiä, joista tietää, että se tulee aiheuttamaan yksityisen ihmisen taloudellisen tuhon ja sen kautta varmasti psyykkisen tuhon."

Tämä ministeri oli Claes Andersson.

Nyt hän lähtee Eduskunnasta terveydellisistä syistä. Mikä menetys Suomen kansalle! Claes Andersson on aina edustanut minulle humaania, ihmistä rakastavaa ihmistä. Hän näkee pienen ihmisen tarpeet ja hädän ja haluaa auttaa.

Hän on uskaltanut niin kirjoillaan kuin puheillaan rikkoa ns. hyvinvointiyhteiskunnan klisettä. Hän nostaa esiin ja näyttää heikon ihmisen ja taistelee itse ja käskee muidenkin taistella tämän oikeuksien puolesta.

Eduskunta tarvitsee lisää Claes Anderssoneja.

Toivotan sinulle, Claes Andesson, monia antoisia vuosia perheesi, kirjoitustesi ja pianon soiton kanssa. Olet varmasti yksi niistä harvoista päättäjistä, jotka ovat jääneet ihmisten sydämiin.

Erilainen kesä

Monet ovat kysyneet minulta olenko ollut etelässä, kun olen niin ruskea. En todellakaan.

Olen kipeän jalkani takia liikkunut niin hitaasti, että aurinko on ehtinyt tarttua. Olen istunut parvekkeella ja lukenut kymmeniä kirjoja. Dekkareista klassikkohin ja kaikkea siitä väliltä.


On tullut myös mietittyä kaikenlaista. Tällaista se on, kun ei pääse liikkumaan. Kylpyhuoneen kynnys on älyttömän korkea, en ole aikaisemmin huomannut. Kauppaan on hankalaa ja jopa riskaapelia mennä kyynärsauvojen kanssa. Missä pidän kauppakassin? Tasapaino menee sekaisin jos pidän sitä toisessa keppikädessäni.


Kaksi kiviporrasta ulko-oven edessä hirvittävät. Autonajo, bussiin tai junaan tai lentokoneeseen meno.Turhaa edes haaveilla.

Ystävät ja sukulaiset soittivat ja tulivat käymään vähän liiankin kanssa alussa.

Sitten pikkuhiljaa kaikki hiljeni. Oli kesä ja lomat ja kaikilla omat suunnitelmat. Tilani oli pian tylsän stabiili, ei enää alun dramatiikkaa. Silti tarvitsin edelleenkin joitakin apuja.

En missään nimessä arvostele ketään. Kaikki olivat aivan liiankin ihania. Varsinkin poikani, jonka jouduin miltein kovin komennoin hätistämään omalle lomalleen. Kiitos Santtu.

Mietin vain sitä, kuinka inhimillistä ja samalla julmaa on esim. vanhuksen asema, joka tarvitsee apua jatkuvasti, eikä koskaan parane, kuten minä paranin.


Hänen, jonka elämä on joka päivä kiinni toisten avusta ja hyvääkin haluavat omaiset tai ystävät eivät voi eläytyä hänen tarpeisiinsa joka hetki. Ei vaikka haluaisivatkin ja jopa luulevat niin tekevänsä. Myös oma elämä, perhe on tärkeä. Täytyy olla.

Auttaminen parhaillaankin on usein, kun se jatkuu kauan, jonkinmoinen taakka ja se lähtee auttajan aikataulusta. Avuntarvitsijan on odoteltava.

Sain kovan opetuksen vuosia sitten, kun tein dokumenttia kuolevasta
kirjailijasta. Hän halusi, että dokumentti tehdään ja ensimmäisen haastattelun aika määrättiin. Hän asui Tampereella ja kun kuvausryhmäni kanssa ajoimme sinne, jouduimme kovaan liikenneruuhkaan. Sen lisäksi emme millään löytäneet hänen osoitteeseen.


"Onneksi hänellä ei voi olla muita menoja ja sitoumuksia" sanoin kevyesti, enkä edes soittanut ja kertonut, että olemme myöhässä. Hänhän ei omasta kodistaan minnekään enää voi lähteä. Kun tulimme lähes tunnin myöhässä, avasi oven hyvin vakava nainen. "En halua että teet minusta yhtään mitään." hän sanoi "sain sinusta aivan erilaisen kuvan, kun valitsin sinut dokumentin ohjaajaksi".

Olin hämilläni ja nolona. "Olisin soittanut mutta tiesin, että olet täällä" sanoin. "Niin olen, mutta tiedätkö, että kuolevalle on jokainen minuutti tärkeä. Jokainen hetki. Sinä voit niitä hetkiä ja minuutteja tuhlata, kun et tiedä koska ne ovat loppu. Minä tiedän."


Kävin yhden elämäni kovimmista keskusteluista hänen kanssaan, en niinkään surrut mahdollista työn menettämistä. Häpesin kuinka itsekkään ajattelematon olin ollut ja kuinka julmalta se oli tuntunut kuolevasta naisesta.


Seurasin hänen ja hänen läheistensä ja ystäviensä sopeutumista jäähyväisiin puolen vuoden ajan.


Dokumentti esitettiin kaksi viikkoa hänen kuolemansa jälkeen.


Me olemme täällä parhaimmillaankin niin lyhyen hetken. Kuinka paljon me tuhlaamme aikaamme. Mihin?

Loppusuoralla, tulee se sitten aikaisin tai myöhemmin, kaikkein tärkein on se, että vierellä on joku. Mieluimmin inhimillinen, rakas, tuttu.

Kuinka ihmeessä kukat voivat tykätä kanankakasta?

Ostin parvekkeelleni kesäksi ihania punaisia kukkia. Ne loistivat ja kukkivat, mutta alkoivat sitten lakastua, vaikka joka aamu kastelin ne läpimäriksi.

Mieleeni tuli ohjaajani Olarin kotihoidossa, kun olin siellä 7 viikkoa harjoittelijana. Hän oli nuorehko kolmen pojan äiti ja sydämeltään vanhuksiin kiintynyt ammattitaitoinen hoitaja. Ilokseni sain juuri hänet ohjaajakseni. Hänen harrastuksensa oli kukkien hoito.

Vaikka meillä oli kuinka kiire tahansa, kun kävimme kotikäynneillä vanhusten luona, niin aina hän ennätti silmäillä asukkaan kukat ikkunalaudalla. Nyppiä kuihtunut kukka, kastella tai siirtää ruukkua enemmän aurinkoon päin. Aina hän ehti vaihtaa ajatuksia vanhuksen kanssa kukkien kunnosta. Ehti kehua ja ihalla
kun ne olivat hyvinvoivia ja antaa neuvoja tai luvata tuoda lannoitetta ym. jos näytti huonolta. Tämä lisäsi valtavasti tietysti hoitajan ja asukkaan välistä yhteyttä.

Kävimme joka aamu tekemässä aamutoimet "Pentille" yli kahdeksan kymppiselle entiselle maailmamestaritason painijalle. Hän oli lyhyt, mutta erittäin leveä harteinen ja selkäinen ja vahvan oloinen vanhus. Jalat eivät enää kantaneet.

Hyvät huomenet ehdimme nippa nappa toivottaa, kun "Pentti" jo alkoi kertoa kilpaillu-urastaan. Hän oli ollut Helsingin olympiakisoissa, ja sieltä hänellä oli muistona olympiapassi. Dementiasta johtuen hän kertoi ja näytti passin aina uutena ihmeenä, valtavan ylpeänä ja me ihailimme sitä ja häntä. Ja kuuntelimme samat tarinat joka aamu.

"Pentti" oli hyvin maskuliininen ja miehekäs. Asunnossa ei ollut mitään hempeää. Ei hääkuvaa. Ei koriste-esineitä, ei edes tauluja seinillä.

Mutta ikkunalauta, niin keittiössä kuin yhdistetyssä makuu- olohuoeessa, oli täynnä ruukkukasveja. Aamupesujen ja puuron syömisen aikana, "Pentti" ja ohjaajani syventyivät keskustelemaan kukkien hyvinvoinnista. "Pentti" käsitteli hentoja lehtiä ja kukkien nuppuja hellästi ja varovaisesti. Isoin painijan käsin. Se näky oli liikuttava.

Viimeisen harjottelupäiväni aamuna jätin "Pentille" haikeat jäähyväiset. Hän antoi minulle muistoksi pistokkaan eräästä kukasta, jonka nimeä en tiedä. Ostin multaa ja istutin sen kukkaruukkuun, aika epäilevänä sen tulevasta elämäkaaresta.

Tästä aamusta on yli viisi vuotta ja vaikka en kukkien hoidosta mitään tiedä, enkä mitään osaa, niin tämä pistokas on ihmeekseni kasvanut ihan oikeaksi ruukkukukaksi ja herättää minussa aina lempeän tunteen ja ajatuksen "Pentistä", kun katson sitä ja kastelen sitä kun muistan..

Jotain oli nyt tehtävä parvekekukkieni hyväksi. Olen vuosia sitten tehnyt mainoksen televisioon Kekkilän kanankakasta ja päätin nyt itse uskoa siihen.

Menin siis puutarhaosastolle ja ostin purkin tätä ainetta. Laitoin ohjeen mukaan kastelukannun täyteen vettä ja sinne hulautin kanankakkaa, joka haisi ihan hirveälle. Aamulla sitten kastelin kukkani tällä ruskealla
äklöllä, haisevalla litkulla.

Päivästä tuli todella helteinen ja haju voimistui ja voimistui parvekkeellani leviten vähitellen myös koko asuntooni.

Puolen päivän aikaan oli pakkoa paeta kotoa. Haju oli kamala Kiitin Luojaa, että uskoakseni suurin osa naapureitani oli kesää viettämässä jossain muualla.

Illalla myöhään tullessani kotiin, haisi vielä,enkä olisi yhtään ihmetellyt, vaikka parvekkeeltani olisi kuulunut iloinen kukkien kaakatus.

Seuraavana päivänä haju oli häipynyt ja ihmeekseni kukat ilmi selvästi olivat hyvinvoivan ja uusia nuppu tuottavan näköisiä. Nyt parveke hohtaa taas punaista kauneutta.

Ihmettelen vaan, kuin kauniit kukat voivat tykätä kanankakasta.