Ikäihmisten lain säätämät oikeudet, miksi niitä on anottava?

Istun junassa ja katselen sateista ohi kiitävää maisemaa. Ihanan kuuman kauniin ja onnellisen kukoistavan kesän jälkeen on helppo hyväksyä ja nauttia sateisesta syksystä ja tulevasta talvesta.

Näin pitäisi olla myös elämän kanssa. Lapsuuden ja nuoruuden jälkeen keski-ikä ja vanhuus tuovat tullessaan oman, taas uuden vaiheen elämään. Kun ei jaksa enää, on oikeus hidastaa ja levähtää. Nauttia, kun ei tarvitse saada aikaan yhtään mitään. On oikeus olla turvassa, vaikka ei enää jaksa työelämässä ja sen tuomassa turvassa.

Eihän se näin ole ollenkaan. Olen tulossa Pieksämäeltä, jossa vedin "Ikäihminen, tule ja kysy, mitä sosiaalisia etuja sinulle kuuluu" -tilaisuuden. Sen järjesti Pieksämäen KD. Paikalla oli toistasataa aika iäkästä kuulijaa. Kelasta, sosiaalitoimesta, kodinhoidosta ja kirkon diakoniasta oli edustaja paikalla. Kelan virkailija ja kodinhoitaja joutuivat kovimmille. "Miksi en ole saanut verovähennystä, vaikka olen maksanut vanhanpiianveroa ja hoitanut vanhan äitini ja sisareni aviottoman lapsen? Onko Kelalla tapana nöyryyttää ihmistä hylkäämällä kerran tai kaksi anomus, joka myöhemmin ilman, että anomusta muutetaan mitenkään, hyväksytäänkin? Kuinka monta minuuttia kodinhoitaja ehtii olla vanhuksen luona, kun käyntejä saattaa olla 15 - 20 päivässä? Miksi 80-vuotiasta, dementoitunutta äitiäni uskotaan, kun hän sanoo, ettei tarvitse apua kotiin? Joudun siivoamaan kaikki äidin sotkut, vaikka yksinhuoltajana hoidan työni lisäksi kehitysvammaisen lapseni."

Näihin kysymyksiin ei tullut vastauksia, mutta tulihan kuitenkin paljon avoimia kysymyksiä. Pieksämäkeläiset ovat todella ärhäköitä kyselijöitä. Ujoudesta ei ollut tietoakaan. Löytyi myös huumoria. Vanhanpiianveroa maksanut neitivanhus ei ollut ehtinyt naimisiin, mutta nyt kyllä olisi aikaa, jospa vaikka paikalla olisi joku sopiva ehdokas.

Olen vetänyt näitä tilaisuuksia ympäri Suomea. Aina on ollut yleisömenestys. Se on kyllä tavallaan surullista, sillä kysymykset kertovat karua todellisuutta siitä, että vanhuksien lakisääteisistä etuisuuksista ei kerrota tarpeeksi niitä tarvitseville. Tai uskotaan, että kerrotaan, mutta ei välitetä seurata meneekö tieto perille sitä tarvitsevalle. Omaishoidontukea ei aina osata hakea. Luullaan, ettei se kuulu minulle. Varsinkin hyvin iäkkäät ovat arkoja peräämään oikeuksiaan, vaikka niistä jostain saavat tietää. Tarvitaan ihminen kohtaamaan ihmisen.

Näinkö yhteiskunta, kunnat, säästävät? Ihailen virkailijoita, jotka tulevat tilaisuuksiin vastamaan näihin hyvinkin kinkkisiin kysymyksiin. Vaikka yleisö ymmärtää, ettei vika ole heidän, ei ole helppoa ottaa vastaan ja kuunnella surullisia, joskus jopa surkuhupaisia elämäntarinoita. Kuten 87-vuotias mies kertoi keskustelustaan Kelan virkailijan kanssa. "Puhelimessa sanottiin, että Kela päivittää tietonsa netissä. Siinä sitten menin sanomaan päivää tietokoneelle, joka ei ollut moksiskaan."

Nämä ihmiset, nämä Suomen kansalaiset, jotka ovat uhranneet nuoruutensa, terveytensä, henkensä, että meillä olisi vapaa isänmaa ja oikeus hyvään elämään. Nämä ihmiset ovat oikeutettuja hyvään ja turvalliseen vanhuuteen.