Unipilleri 70-vuotislahjaksi?

Läänintarkastus vanhustenhoidon tasosta järkytti ja toivottavasti herätti ne tahot, jotka ovat vastuussa. Media tarttui aiheeseen kiitettävästi. Tämä on kuitenkin vain jäävuorenhuippu. Tämän tietävät kaikki ne, jotka hoitotyötä tekevät ja työskentelevät vanhusten parissa. Puhumattakaan omaisista ja vanhuksista itsestään. Minusta on kuvottavaa, että puhutaan vanhustenhuollosta. Autoja ja koneita huolletaan, ei ihmisiä.

Tämän päivän Iltalehdessä Kaari Utrio puhuu unipilleristä, jonka voisi saada jokainen 70-vuotias ja vanhempi. Eli, kun et enää tuota, niin olet arvoton taakka yhteiskunnalle ja omaisille.
Onhan tällaista puhuttu aiemminkin. ”En halua olla toisten armoilla”, sanoo moni tänä päivänä. Jopa kolmikymppiset saattavat toivoa kuolevansa tarpeeksi ajoissa. Vanhuus on kirosana. Kammottava asia. Mihin olemme menossa? Mitä arvoja ja ihanteita annamme lapsillemme ja lapsenlapsillemme?

Tänään tai eilen teki joku vanhus itsemurhan. Suomessa joka toinen päivä tappaa yli 65-vuotias itsensä. Tällä ei ole ollut uutisarvoa. Nyt, kun trendikäs kuuluisuus puhuu pillereistä, se on kahden sivun juttu, vaikka itse asia on jo ollut käytännössä käynnissä vuosia. Lähihoitajan työssäni kävin erään vanhuksen luona. Kodinhoitajan piti aina poistuessaan ottaa sulakkeet irti, ettei dementoitunut vanhus polttaisi itseään. Ovi laitettiin takalukkoon, ettei hän karkaisi.
Kodinhoitaja kävi aamuin ja illoin noin kahdenkymmenen minuutin ajan. Loput 23 tuntia vuorokaudessa vanhus istui yksin kotona. Vanhuksen lääkkeet, joita oli laatikollinen, olivat hänen keittiönsä kaapissa. Kun maanantaiaamuna jaoin niitä viikon annoksiksi dosettiin ja laitoin loput myrkyt takaisin hyllylle, kysyi yleensä puhumaton vanhus minulta ”Pääseekö taivaaseen, jos tekee itsemurhan”. Se tuntui hirveältä, surulliselta ja ahdistavalta. Ei yhtään trendikkäältä.
Vanhusten yksinäisyys, turvattomuus ja ahdistuneisuus on pelottavaa. Miksi ei saada aikaan kodinomaisia pieniä hoivapaikkoja? Ei niiden tarvitse olla hienoja eikä viimeisen muodin mukaisia.
Ihminen tarvitsee ihmistä. Meillä on niin kummallinen käsitys, että on jotenkin oikein ja hienoa, kun koululainen pärjää yksin kotona ja vanhukset pärjäävät yksin kotona. Kaipa pärjäävät, mitä se sana sitten tarkoittaakin. Mutta he ovat yksinäisiä. Sydäntä särkevän yksinäisiä.

Tämän päivän vanhus ansaitsee hyvän hoidon. Turvallisuuden. On hän sitten sairaalassa, hoivakodissa, dementiakodissa tai kotona. Tähän tarvitaan tarpeeksi hoitajia. Koulutettuja, kielitaitoisia hoitajia. Tarvitaan myös vähemmän koulutettuja siivoamaan, ulkoiluttamaan, ym.
Vanhuksen hoitajan ja hänen kanssaan työskentelevän täytyy pitää vanhuksista. Ketään esim. työtöntä ei siihen saa pakottaa. Keräsin muutama vuosi sitten melkein puoli miljoonaa nimeä adressiin, jossa vaadittiin riittävästi hoitajia ja heille koulutusta ja työn vaativuutta vastaavaa palkkaa, jotta vanhukset saavat hyvän hoidon, johon heillä on oikeus. Uskon, että samat nimet kirjoitettaisiin adressiin nyt samoilla vaatimuksilla.