Vanhuus Suomessa
Olin sunnuntaina pari tuntia Hakaniemen torilla KD:n teltalla. Ilma oli kaunis ja iloisia myyjiä ja hyväntuulisia ihmisiä tori täynnä.
Mutta ne vanhukset, jotka tulivat kertomaan minulle tarinansa eivät olleet iloisia eivätkä hyväntuulisia.
84-vuotias rouva oli joutunut odottamaan puolitoista vuotta hoitoon pääsyä. Ensin puoli vuotta pääsyä jonoon. Sitten puoli vuotta tutkimuksiin pääsyä ja siitä puoli vuotta leikkaukseen.
83-vuotias herra kertoi, että oli saanut hammaslääkäriin ajan mutta oli sairastunut ja yritti siirtää ajan seuraavalle viikolle. Se ei onnistunut. Uusi aika annettiin puolen vuoden päähän.
Omainen, tytär kertoi kuinka hän oli mennyt äitiänsä katsomaan ison sairaalan osastolle. Tullessaan huoneeseen
hänen dementoitunut äitinsä istui sängyssä itkien. ”Vie minut Suomeen takaisin” hän aneli silmät kauhusta ympyriäisinä. Vieressä kaksi etnistä hoitajaa petasi sänkyjä puhuen kovaan keskenään ääneen omaa kieltään.
Lähihoitaja tuli kertomaan pääkaupunkiseudun dementiakodin ala-arvoisesta ruuasta. Myöskään vaatteiden huolto ei toimi. Viikonlopuksi ei ollut 16 asukkaan tarpeiksi kuin kolme puhdasta mekkoa.
Surullista, kammottavaa, raivostuttavaa, hävettävää.
Mutta ne vanhukset, jotka tulivat kertomaan minulle tarinansa eivät olleet iloisia eivätkä hyväntuulisia.
84-vuotias rouva oli joutunut odottamaan puolitoista vuotta hoitoon pääsyä. Ensin puoli vuotta pääsyä jonoon. Sitten puoli vuotta tutkimuksiin pääsyä ja siitä puoli vuotta leikkaukseen.
83-vuotias herra kertoi, että oli saanut hammaslääkäriin ajan mutta oli sairastunut ja yritti siirtää ajan seuraavalle viikolle. Se ei onnistunut. Uusi aika annettiin puolen vuoden päähän.
Omainen, tytär kertoi kuinka hän oli mennyt äitiänsä katsomaan ison sairaalan osastolle. Tullessaan huoneeseen
hänen dementoitunut äitinsä istui sängyssä itkien. ”Vie minut Suomeen takaisin” hän aneli silmät kauhusta ympyriäisinä. Vieressä kaksi etnistä hoitajaa petasi sänkyjä puhuen kovaan keskenään ääneen omaa kieltään.
Lähihoitaja tuli kertomaan pääkaupunkiseudun dementiakodin ala-arvoisesta ruuasta. Myöskään vaatteiden huolto ei toimi. Viikonlopuksi ei ollut 16 asukkaan tarpeiksi kuin kolme puhdasta mekkoa.
Surullista, kammottavaa, raivostuttavaa, hävettävää.
posted by Tarja Tallqvist at 09:45
3 Comments:
Hämmästyin suuresti mainintaa etnisistä hoitajista; ilman heitähän meidän vanhustenhuoltomme ei toimisi laisinkaan. Äitini 91v. on joutunut viettämään viimeiset 3vuotta Puolarmetsän sairaalan pitkäaikaisosastolla. Hoitajien enemmistö on Virosta, Balkanilta ja Afrikasta. He ovat yleensä ystävällisiä, ottavat kontaktia vanhuksiin ja heistä pidetään. Heidän käytöstään leimaa kunnioitus vanhuksia kohtaan johon omat vanhuksemme ovat tottuneet. Suomalainen hoitohenkilökunta on pääsääntöisesti lähellä eläkeikää ja ikävä kyllä usein työhönsä kyllästynyttä. Saamme olla kiitollisa että joku vielä haluaa hoitaa vanhuksiamme, ajaa bussejamme ym. - Marja
Minulle taas ajatus ulkomaalaisista hoitajista puhumassa omaa kieltään dementoituneen vierellä nosti kyyneleet silmiin. Kyllä ulkomaalaisia hoitajia tarvitaan, mutta enpä toivoisi sen paremmin kotimaisten kuin ulkomaalaistenkaan puhuvan omia asioitaan asiakkaan vierellä, vaan läsnäollessaan kiinnittämään huomionsa vanhukseen, jutelkoot vaikka säästä tai päivän ohjelmasta petejä pedatessaan. Varmasti dementikko hämmentyy ja ahdistuu tuollaisessa tilanteessa. Jos laitoksissa kiinnitetään huomiota jo sisätilojen väritykseen dementiapotilaiden olemisen helpottamiseksi, tulisi kiinnittää huomiota myös henkilöstön käyttäytymiseen asiakastilanteissa.
-Terhi
Olen ehdottomasti samaa mieltä Terhin kanssa. Jo se, että hoitajat keskustelevat kahdestaan omia asioitaan potilaan läheisyydessä on jokseenkin töykeä, mutta vielä omalla kielellään...ihmekö dementiapotilas on niin hämmentynyt ja peloissaan.
Lähetä kommentti
<< Home