Vastuu kuuluu elämään

Olin eilen Alavudella, Etelä-Pohjanmaalla tutustumassa paikalliseen palvelutaloon Lukkarin Hoviin. Sain myös ilon osallistua paikallisen osaston tehonaisen Pirkko Heinikosken 70-vuotis syntymäpäiville Kaupungin talolla.

Lähdin aamulla aikaisin junalle. Aurinko oli jo noussut ja linnut lauloivat ja Matinkylässä oli kaunista. Kun tulin ulos, näin nuorehkon naisen Helsingin Sanomat-pinkka kainalossa hermostuneena seisomassa pihalla.Hän sanoi huonolla suomenkielellä, että hän on lehdenjakaja ja on odottanut yli puolituntia, että joku ihminen tulisi ja auttaisi häntä. Seuraavassa rapussa oli kolme humalaista miestä, eikä hän uskaltanut mennä sinne yksin jakamaan portaan lehtiä. Hän pyysi, että tulisin hänen kanssaan.

Häpeäkseni on tunnustettava, että ensimmäinen ajatukseni oli, että en ehdi, junani lähtee. Sitten tietysti menin. Hissillä ylös kuudenteen kerrokseen ja ammattilainen työnsi vauhdilla lehdet luukusta. Humalaiset nukkuivat örisevää untaan kolmannessa kerroksessa. Koko juttuun meni kolme minuuttia. Ehkä olisi pitänyt soittaa poliisille. Mutta kaverit olivat nuoria poikia. Eivät näyttäneet mitenkään pahiksilta, eivätkä unessa vaarallisilta. Enpä tiedä. Surullista kuitenkin.

Taxi tuli ja ajoimme kauniin syyskesäpäivän aamun lupauksessa Helsinkiin. Asemalla tajusin, että jotain kauheaa on tässä kauniissa aamussa. Koko Helsinki, varsinkin keskusta,oli täynnä roskaa. Oluttölkkejä ja -pulloja,viina- ja viinipulloja lojui kadulla. Paperiserviettejä, pitsan ja hampurilaisten jätteitä ja paperia ja pahvia valkoisenaan maassa.

Näky oli hirveä.Masentava ja surullinen. Oli ollut "Taiteiden Yö". Miksi ihana, kiva, hauska ilta ja yö synnyttää tällaista roskaamista, suorastaan sabotaasia?

Mitä se kertoo juhlijoista? Mitä se kertoo tästä meidän ajastamme?

Aion tehdä lakialoitteen siitä, että tahallinen roskaaminen on sakotettava teko.

Näin se on USA:ssa ja Singaporessa, sekä tietääkseni joissain muissakin maissa.

Me olemme kukin vastuussa ympäristöstämme. Myös oma rakkautemme ja välittämisemme kotimaastamme välittyy siitä, miten täällä toimimme,miten sitä hoidamme. Nämä ovat asioita, joita pitäisi kyllä opettaa kotona ja koulussa. Näin ehkä opetetaankin, mutta miksi sitten se ei tehoa?

Miksi kansalainen,nuori, aikuinen, kuka sitten hän onkin, katsoo oikeudekseen heittää roskat maanhan, vaikka roskapönttöjä on ihan siinä vierellä? Nyt on ollut puhuviakin roskapönttöjä.On myöskin tämä loistava, kerää roska päivässä kampanja.

Onko nyt niin, kuten eilinen ainakin minulle rankasti näytti, että kehoitukset ja valistus ei auta. On oltava sanktioita.Välinpitämättömät roskaajat eivät saa ottaa valtaa.Humalatila ei saa olla mikään tekosyy.

Helsingin keskusta näytti lohduttoman kaltoin kohdellulta eilen aamulla

Alavuden vierailu oli antoisa. Ikävä kyllä, hoitotyössä ovat siellä samat ongelmat kuten kaikkialla muuallakin. Liian vähän henkilökuntaa. Hoitajien palkka on liian pieni,rankkaan ja tärkeään työhön. Väsymys ja pettymys on suuri siihen, että päättäjät eivät kuuntele,eivät usko tilannetta.

Huoli nuorten halusta sairaanhoitajan ja lähihoitajan ammattiin on päivän polttava. Mm. Kaupan kassa ja maatalouslomittaja saa saman tai paremman palkan, kuin koulutettu lähihoitaja. Eikä työn kuormitus ole olleenkaan yhtä kovaa.

Hoitajien palkat on saatava kuntoon.Hoitajia on oltava riittävästi.Sitä me kaikki haluamme, kun tarvitsemme hoitoa lähimmäisellemme, itsellemme. Kuinka tämä voi olla näin vaikeaa? Myös hoitajat maksavat palkastaan veroa. Ostavat ja kuluttavat. Hoitotyö on varmasti yksi tärkeimmistä, palkitsevimmista ja ihanimmista töistä mitä on. Mutta se on työtä ja sen pitää elättää tekijänsä.

Pirkon syntymäpäiväjuhlat olivat lämpöiset, sydämelliset. Tuli vieraallekin täysin selväksi se kunnioitus ja kiitollisuus ja välittäminen, mitä siellä tunnettiin päivänsankaria kohtaan. Oli ilo saada osallistua niihin. Oli laulua, oli musiikkia, oli runonlausuntaa…

Suomalaisetko muka jäyhiä, Kissan kontit, täysiä taiteilijoita.

Jään kaipaamaan sinua, Claes Andersson

Tein laman jälkeen tv-1:lle ohjelmasarjan "Elämää Suomessa", 15 osaa, joissa käsiteltiin mm. köyhyyttä, nälkää, takaajia, ulosottoja, yrittäjiä, maanviljelijöitä ym. Haastattelin siis laman uhreja, sekä päättäjiä.

Aiheet olivat riipaisevia.

Itse laman kauhut kokeneena, tiesin mitä kysyä, ja se oli välillä liiankin vaikeaa. Ihmiset voivat niin huonosti. Lama oli 90-luvun talvisota. Mutta siinä ei ole mitään jaloa eikä isänmaallista. Siinä pantiin ihmisiä sekä hautaan että maanrakoon. Se aika on häpeäksi Suomelle. Siitä kärsivät vieläkin sadat tuhannet ihmiset tavalla tai toisella.

Haastattelin ohjelmaan kaikki ministerit. Kysymykseeni "kuinka voit itse, kun tiedät, että valtava määrä ihmisiä tuhoutuu, ilman omaa syytään"?

Sain kaikenlaista vastausta ja ne olivat selittelyjä ja viittauksia lakiin. Hyvin pukeutuneet ja sliipatut nais- ja miesministerit vakuuttivat että "itse voin hyvin, on pakko, että jaksaa ". Se oli jokaisen eri sanoin muotoiltu vastaus.

Yksi ainoa ministeri, joka täysin väsyneen ja kurjan näköisenä sanoi, "tämä on kauheaa, on hirmuista tehdä päätöksiä, joista tietää, että se tulee aiheuttamaan yksityisen ihmisen taloudellisen tuhon ja sen kautta varmasti psyykkisen tuhon."

Tämä ministeri oli Claes Andersson.

Nyt hän lähtee Eduskunnasta terveydellisistä syistä. Mikä menetys Suomen kansalle! Claes Andersson on aina edustanut minulle humaania, ihmistä rakastavaa ihmistä. Hän näkee pienen ihmisen tarpeet ja hädän ja haluaa auttaa.

Hän on uskaltanut niin kirjoillaan kuin puheillaan rikkoa ns. hyvinvointiyhteiskunnan klisettä. Hän nostaa esiin ja näyttää heikon ihmisen ja taistelee itse ja käskee muidenkin taistella tämän oikeuksien puolesta.

Eduskunta tarvitsee lisää Claes Anderssoneja.

Toivotan sinulle, Claes Andesson, monia antoisia vuosia perheesi, kirjoitustesi ja pianon soiton kanssa. Olet varmasti yksi niistä harvoista päättäjistä, jotka ovat jääneet ihmisten sydämiin.

Erilainen kesä

Monet ovat kysyneet minulta olenko ollut etelässä, kun olen niin ruskea. En todellakaan.

Olen kipeän jalkani takia liikkunut niin hitaasti, että aurinko on ehtinyt tarttua. Olen istunut parvekkeella ja lukenut kymmeniä kirjoja. Dekkareista klassikkohin ja kaikkea siitä väliltä.


On tullut myös mietittyä kaikenlaista. Tällaista se on, kun ei pääse liikkumaan. Kylpyhuoneen kynnys on älyttömän korkea, en ole aikaisemmin huomannut. Kauppaan on hankalaa ja jopa riskaapelia mennä kyynärsauvojen kanssa. Missä pidän kauppakassin? Tasapaino menee sekaisin jos pidän sitä toisessa keppikädessäni.


Kaksi kiviporrasta ulko-oven edessä hirvittävät. Autonajo, bussiin tai junaan tai lentokoneeseen meno.Turhaa edes haaveilla.

Ystävät ja sukulaiset soittivat ja tulivat käymään vähän liiankin kanssa alussa.

Sitten pikkuhiljaa kaikki hiljeni. Oli kesä ja lomat ja kaikilla omat suunnitelmat. Tilani oli pian tylsän stabiili, ei enää alun dramatiikkaa. Silti tarvitsin edelleenkin joitakin apuja.

En missään nimessä arvostele ketään. Kaikki olivat aivan liiankin ihania. Varsinkin poikani, jonka jouduin miltein kovin komennoin hätistämään omalle lomalleen. Kiitos Santtu.

Mietin vain sitä, kuinka inhimillistä ja samalla julmaa on esim. vanhuksen asema, joka tarvitsee apua jatkuvasti, eikä koskaan parane, kuten minä paranin.


Hänen, jonka elämä on joka päivä kiinni toisten avusta ja hyvääkin haluavat omaiset tai ystävät eivät voi eläytyä hänen tarpeisiinsa joka hetki. Ei vaikka haluaisivatkin ja jopa luulevat niin tekevänsä. Myös oma elämä, perhe on tärkeä. Täytyy olla.

Auttaminen parhaillaankin on usein, kun se jatkuu kauan, jonkinmoinen taakka ja se lähtee auttajan aikataulusta. Avuntarvitsijan on odoteltava.

Sain kovan opetuksen vuosia sitten, kun tein dokumenttia kuolevasta
kirjailijasta. Hän halusi, että dokumentti tehdään ja ensimmäisen haastattelun aika määrättiin. Hän asui Tampereella ja kun kuvausryhmäni kanssa ajoimme sinne, jouduimme kovaan liikenneruuhkaan. Sen lisäksi emme millään löytäneet hänen osoitteeseen.


"Onneksi hänellä ei voi olla muita menoja ja sitoumuksia" sanoin kevyesti, enkä edes soittanut ja kertonut, että olemme myöhässä. Hänhän ei omasta kodistaan minnekään enää voi lähteä. Kun tulimme lähes tunnin myöhässä, avasi oven hyvin vakava nainen. "En halua että teet minusta yhtään mitään." hän sanoi "sain sinusta aivan erilaisen kuvan, kun valitsin sinut dokumentin ohjaajaksi".

Olin hämilläni ja nolona. "Olisin soittanut mutta tiesin, että olet täällä" sanoin. "Niin olen, mutta tiedätkö, että kuolevalle on jokainen minuutti tärkeä. Jokainen hetki. Sinä voit niitä hetkiä ja minuutteja tuhlata, kun et tiedä koska ne ovat loppu. Minä tiedän."


Kävin yhden elämäni kovimmista keskusteluista hänen kanssaan, en niinkään surrut mahdollista työn menettämistä. Häpesin kuinka itsekkään ajattelematon olin ollut ja kuinka julmalta se oli tuntunut kuolevasta naisesta.


Seurasin hänen ja hänen läheistensä ja ystäviensä sopeutumista jäähyväisiin puolen vuoden ajan.


Dokumentti esitettiin kaksi viikkoa hänen kuolemansa jälkeen.


Me olemme täällä parhaimmillaankin niin lyhyen hetken. Kuinka paljon me tuhlaamme aikaamme. Mihin?

Loppusuoralla, tulee se sitten aikaisin tai myöhemmin, kaikkein tärkein on se, että vierellä on joku. Mieluimmin inhimillinen, rakas, tuttu.

Kuinka ihmeessä kukat voivat tykätä kanankakasta?

Ostin parvekkeelleni kesäksi ihania punaisia kukkia. Ne loistivat ja kukkivat, mutta alkoivat sitten lakastua, vaikka joka aamu kastelin ne läpimäriksi.

Mieleeni tuli ohjaajani Olarin kotihoidossa, kun olin siellä 7 viikkoa harjoittelijana. Hän oli nuorehko kolmen pojan äiti ja sydämeltään vanhuksiin kiintynyt ammattitaitoinen hoitaja. Ilokseni sain juuri hänet ohjaajakseni. Hänen harrastuksensa oli kukkien hoito.

Vaikka meillä oli kuinka kiire tahansa, kun kävimme kotikäynneillä vanhusten luona, niin aina hän ennätti silmäillä asukkaan kukat ikkunalaudalla. Nyppiä kuihtunut kukka, kastella tai siirtää ruukkua enemmän aurinkoon päin. Aina hän ehti vaihtaa ajatuksia vanhuksen kanssa kukkien kunnosta. Ehti kehua ja ihalla
kun ne olivat hyvinvoivia ja antaa neuvoja tai luvata tuoda lannoitetta ym. jos näytti huonolta. Tämä lisäsi valtavasti tietysti hoitajan ja asukkaan välistä yhteyttä.

Kävimme joka aamu tekemässä aamutoimet "Pentille" yli kahdeksan kymppiselle entiselle maailmamestaritason painijalle. Hän oli lyhyt, mutta erittäin leveä harteinen ja selkäinen ja vahvan oloinen vanhus. Jalat eivät enää kantaneet.

Hyvät huomenet ehdimme nippa nappa toivottaa, kun "Pentti" jo alkoi kertoa kilpaillu-urastaan. Hän oli ollut Helsingin olympiakisoissa, ja sieltä hänellä oli muistona olympiapassi. Dementiasta johtuen hän kertoi ja näytti passin aina uutena ihmeenä, valtavan ylpeänä ja me ihailimme sitä ja häntä. Ja kuuntelimme samat tarinat joka aamu.

"Pentti" oli hyvin maskuliininen ja miehekäs. Asunnossa ei ollut mitään hempeää. Ei hääkuvaa. Ei koriste-esineitä, ei edes tauluja seinillä.

Mutta ikkunalauta, niin keittiössä kuin yhdistetyssä makuu- olohuoeessa, oli täynnä ruukkukasveja. Aamupesujen ja puuron syömisen aikana, "Pentti" ja ohjaajani syventyivät keskustelemaan kukkien hyvinvoinnista. "Pentti" käsitteli hentoja lehtiä ja kukkien nuppuja hellästi ja varovaisesti. Isoin painijan käsin. Se näky oli liikuttava.

Viimeisen harjottelupäiväni aamuna jätin "Pentille" haikeat jäähyväiset. Hän antoi minulle muistoksi pistokkaan eräästä kukasta, jonka nimeä en tiedä. Ostin multaa ja istutin sen kukkaruukkuun, aika epäilevänä sen tulevasta elämäkaaresta.

Tästä aamusta on yli viisi vuotta ja vaikka en kukkien hoidosta mitään tiedä, enkä mitään osaa, niin tämä pistokas on ihmeekseni kasvanut ihan oikeaksi ruukkukukaksi ja herättää minussa aina lempeän tunteen ja ajatuksen "Pentistä", kun katson sitä ja kastelen sitä kun muistan..

Jotain oli nyt tehtävä parvekekukkieni hyväksi. Olen vuosia sitten tehnyt mainoksen televisioon Kekkilän kanankakasta ja päätin nyt itse uskoa siihen.

Menin siis puutarhaosastolle ja ostin purkin tätä ainetta. Laitoin ohjeen mukaan kastelukannun täyteen vettä ja sinne hulautin kanankakkaa, joka haisi ihan hirveälle. Aamulla sitten kastelin kukkani tällä ruskealla
äklöllä, haisevalla litkulla.

Päivästä tuli todella helteinen ja haju voimistui ja voimistui parvekkeellani leviten vähitellen myös koko asuntooni.

Puolen päivän aikaan oli pakkoa paeta kotoa. Haju oli kamala Kiitin Luojaa, että uskoakseni suurin osa naapureitani oli kesää viettämässä jossain muualla.

Illalla myöhään tullessani kotiin, haisi vielä,enkä olisi yhtään ihmetellyt, vaikka parvekkeeltani olisi kuulunut iloinen kukkien kaakatus.

Seuraavana päivänä haju oli häipynyt ja ihmeekseni kukat ilmi selvästi olivat hyvinvoivan ja uusia nuppu tuottavan näköisiä. Nyt parveke hohtaa taas punaista kauneutta.

Ihmettelen vaan, kuin kauniit kukat voivat tykätä kanankakasta.

Tehkää kuten sanon, ei kuten teen

Sovin jo toukokuun alussa, että työskentelen dementiakoti Sylvissä viikon, kuten nyt aina lomieni aikana olen tehnyt. Itselleni se on tärkeää monella tavalla.

Rakastan hoitajan työtäni ja vanhuksia. Haluan olla eduskuntatyön ohella fyysisesti ja psyykkisesti tietoinen ja hereillä "oikeasta" työstä.

Tiedän, että työpanokseni on tärkeä, sillä hoitajapula on huutava varsinkin nyt kesällä lomien takia. Sijaisia on äärettömän vaikea saada. En siis mene sinne vierailemaan, vaan tekemään työvuorolistan mukaiset työvuoroni.

Sitten, eduskunnan viimeisen työpäivän aamuna kompastuin ja sain hiusmurtuman vasempaan jalkaterääni. Pikku juttu tietysti, mutta aivan hirmuisen kivulias. Kuljin kyynärsauvojen avulla ja söin Buranaa ja Panadolia kaksin käsin ja silti koski. Koko ajan hermoilin, paranenko 1.7. mennessä, koska silloin alkoi työni Sylvissä.

No, enhän parantunut. Soitin Lealla, vastaavalle sairaanhoitajalle ja juksasin, että jalkani on ihan kunnossa, mitä nyt Buranaa syön. En kerta kaikkiaan voinut perua. Tiesin tilanteen.

Tehyn Lähihoitajajaoston puheenjohtajana, olisin sanonut kelle tahansa toiselle hoitajalle, että tuossa kunnossa et missään nimessä mene töihin. Kuka tahansa toinen hoitaja olisi sanonut minulle samoin. Mutta sittenkin, kuka tahansa hoitaja, kuten minä nyt, menee välillä töihin, vaikka pää kainalossa, kun tietää, että toista ei välttämättä saada tilalle ja ketkä siitä sitten joutuvat viime kädessä kärsimään ovat vanhukset. Varsinkin kun tuntee kaikki asukkaat ja heihin on kiintynyt, ei voi jättää pulaan.

Tämä on hoitajan psyyke ja minulla on se myös. En mahda sille mitään.

Viikko meni ja Buranaa ja Panadolia kului luvattoman paljon, mutta sain liikuttavasti sympatiaa ja paijauksia vanhuksilta, kun he huomasivat, kuinka hoitaja nilkuttaa ja vähän ähkiikin välillä.

Jos olisin jäänyt kotiin, olisi jalkani ehkä parantunut nopeammin ja Sylvikodissa ei olisi kannettu kaunaa, vaan sanottu, että ilman muuta et tule jalka kipeänä.

Mutta olisin tuntenut itseni tosi kurjaksi petturiksi. Kaikki taas vastoin kaikkea sitä, mitä hoitaja ei saisi, eikä tarvitsisi tuntea.

Mutta kun tuntee.

Ajalla on siivet

40 vuotta sitten heräsin aamulla märässä sängyssä. Lapsivesi oli tullut.

Merikapteeni mieheni oli Englannissa ja soitin äidilleni, että lähden nyt synnyttämään ja pyysin, että hän tulisi hoitamaan esikoistamme puolitoistavuotista Johannaa. "Tulen heti, kun olen silittänyt nämä pyykit tästä" vastasi äitini huolettomasti ja sulki puhelimen.

Ehdin hetken olla tosi ällistynyt, mutta sitten puhelin soi "Herran jestas, mitä sinä sanoit, rakas lapsi älä tee yhtään mitään, älä liiku. tulen taksilla ja jatka sitten sillä sairaalaan". Äidin ääni oli jännittynyt ja hellä.

Kirjoitin miehelleni kirjeen ja sitten äiti jo soitti ovikelloa. "Pääpostin kautta Naistenklinikalle, sanoin arvokkaasti taksikuskille." Siihen aikaan takseilla ei ihan joka päivä ajeltu.

Kuljettaja kääntyi puoleeni "Me mennään laitokselle ja lujaa, Minä vien sitten kirjeen postiin."

Poltot alkoivat ja kuljettaja hikoili ja pelkäsi varmasti kuollakseen, että synnytän hänen autossaan. Kirjeen hän toimitti lupauksensa mukaisesti postiin. Suurkiitos siitä.

Vuonna 1968 heinäkuussa oli synnytysbuumi ja valtava ruuhka Naistenklinikalla. Minun todettiin synnyttävän kohta ja sitten minut työnnettiin sängyssä siivouskomeroon odottamaan. Muualla ei ollut tilaa. Jonkin ajan kuluttua sinne tuotiin toinen synnyttävä äiti. Kuinka ollakaan hän oli tuttu, Lauttasaaren yhteiskoulun oppilaita kuten minäkin. Me molemmat saimme pojan.

Ja kuinka ollakaan hänen sisarensa Maina Elenberg on nyt eduskunta-avustajani.

Olen äärettömän onnellinen, että tiedostin silloin niin täydellisesti, kuinka onnellinen olin. Olin nuori, pienen tytön ja poikavauvan äiti, rakastunut aviovaimo. Tunsin, että minulla on kaikki.

Vietimme Santun syntymäpäiviä tässä viikko etuajassa, sillä Johannan tytär Siiri Rääkkylästä oli silloin luonani kesälomaa viettämässä ja halusimme, että hän on mukana juhlimassa. Johanna ei työn takia ikävä kyllä päässyt mukaan juhliin, mutta oli hengessä mukana pikkuveljensä juhlissa.

Se pikkuinen Santeri vauva, jolle kuiskin silloin, että tulen aina rakastamaan ja suojelemaan häntä, on nyt iso, neljäkymppinen mies.

Rakastanut olen ja rakastan häntä aina, mutta en ole pystynyt suojelemaan, en sairaudelta, en elämän kolhuilta. Se on varmasti se vaikein äitinä olemisessa, se kun avuttomana katsoo lapsensa tsemppiä. Silloin voi vain rukoilla, ja pyytää, että Jumala suojelee.

Onneksi tänään sairaus on takana, ja saamme muistella menneitä ja juhlia. Emme ainoastaan muistella. Siitä olen kiitollinen.

Merikartano,liian monen painajainen

Lähihoitaja harjoitusjaksoni Palvelutalo Merikartanossa 2003 oli painajaismaista aikaa. Johtaja Viitakoski herätti pelkoa niin asukkaista kuin henkilökunnassa. Hän huusi ja raivosi ja mielisteli täysin ennaltaarvaamattomasti.

Kun kaksi miespuolisen vanhuksen seksuaalista väärinkäytöstä tuli ilmi, ei johtajalta herunut myötätuntoa uhreja kohtaan, eikä hän tehnyt mitään syyllisen saattamisesksi vastuuseen. Päin vastoin, Viitakoski, silloisen ministeri Luhtasen kanssa, joka oli hallituksen puheenjohtaja, nosti valtavan ajojahdin meitä kolmea hoitajaa vastaan, jotka vaadimme uhreille oikeutta.(Kaikki kolme saimme poikut)

Minä olin suurin syyllinen, koska kerroin asiasta ja autoin toisen uhrin, sähköpyörätuolilla kulkevan kolmiraajahalvaantuneen poliisin luo. Toinen uhri, sairaalassa ollut, perui syytteen Viitakosken vierailun jälkeen.

Kirjoitin silloin raportin Merikartanon vääryyksistä ja lähetin sen kaikkialle: sosiaali- ja terveysministerille, Stakesiin, Vanhustyön Liittoon, Espoon Lähimäispalvelu ry:n sekä hallituksen että johtokunnan jäsenille sekä Lähimmäispalvelu ry:n maanlaaluiselle hallitukselle ja johtikunnalle. En enää muista keille kaikille muille. Kukaan ei reagoinut paitsi yksi Stakesin jäsen, en muista nimeä.

Hänkin vain pahoitteli, että ei voi puuttua asiaa.

Työsuojeluun ja Teoon tehtiin yli kaksikymmentä valitusta talossa taphtuneista vääryyksistä, kohteena asukkaita ja henkilökuntaa. mutta tarkastusten jälkeen tuli vain huomautuksia ja sitten kaikki oli taas virallisesti hyvin.

Viitakoski teki minusta nipun syytteitä Uudenmaan Lääninoikeuteen ja yritti mm.vaikuttaa siihen, että minut erotettaisiin ETSOsta (Espoon sosiaali- ja terveysalan ammattikoulusta. Kaikki syytteet raukesivat, vaikka vastineeni lopussa sanoin, että tekisin kaikki samalla tavalla uudestaan. Etson rehtorin mielestä olin tehnyt sen minkä hoitajan ja lähimmäisen kuuluukin tehdä, ja jatkoin opiskeluni loppuun.

Merikartanosta on näiden vuosien kuluessa ottanut yhteyttä, useita omaisia, vanhuksia ja hoitajia,jotka ovat kertoneet käsittämättömiä asioita joita Merikartanossa joudutaan kokemaan. Mutta he eivät uskalla tai jaksa viedä asioita eteenpäin. Eivät halua tulla omalla nimellään esiin. Sydäntä särkevää on mm. "Timon", vanhan sotaveteraanin kohtalo. Tein hänestä dokumentin "Kun kerran sanoin tahdon". Hän hoiti omahoitajana yli 80 vuotiaana vaimonsa loppuun sakka.
Teki ruokaa, siivosi ja hoivasi. Vaimon kuoltua hän muutti Merikartanoon.

Hän oli tehnyt elämäntyönsä ison firman johtajana ja kävi joka aamupäivä Tapiolassa "Mannerhein Linjan" tapaamisessa, jossa vanhat sotaveteraanit nauttivat aamukahvinsa yhdessä. Hän oli erittäin positiivinen ja aktiivinen ja suosittu mies. Eräänä päivänä hän soitti minulle ja kertoi murtuneena ja masentuneena mitä oli tapahtunut.

Kuukauden vuokran maksukuitti oli tullut postilaatikkoon. Se oli huomattavasti korkeampi kuin aikaisemmin. Entisenä liikemiehenä "Timo" tiesi, että vuokraa ei voi korottaa ilman, että siitä ilmoitetaan etukäteen kirjallisesti. "Ajattelin, että johtaja ei tiennyt tätä ja halusin neuvoa", hän kertoi. Hän meni Viitakosken luo selvittämään asiaa. Asia korjattiin, eli vanha vuokra maksettiin ja kirjallinen ilmoitus tuli perässä. Kaikki niin kuin piti. Näin "Timo" luuli.

Jonkin ajan kuluttua johtaja ilmoitti hänelle, että hänellä oli nyt porttikielto saunaan. Syynä oli se, että lauteilta oli löytynyt ulostetta ja "Timo" todettiin syylliseksi. "Viitakoski on julkisessti häpäissyt minut. Minun sanallani, että en ole sellaista tehnyt ei ollut mitään virkaa". "Timo" itki, kun hän soitti minulle. Hän kuoli jonkin aikaa soiton jälkeen.

Suomessa on ikävä kyllä muitakin vastaavia paikkoja. Jotain on pahasti vialla kun valitetaan ja kerrotaan jopa kauhutarinoita, niin viranomaiset eivät usko niitä. Tai jos uskotaan, niin tarkastukset eivät tuota muuta kuin talolle puhtaat paperit. Lääninhallitus on ilmeisesti kaikkien epätehokkain. Lipeäkielinen johtaja ei saa olla se, jonka sana painaa eniten.

En ymmärrä sitä, että tarkastuksesta ilmoitetaan etukäteen. Ne pitää tehdä yllätyksenä, silloin kun talo elää arkeaan. Vanhuksia ja omaisia on kuultava ja uskottava. Pitää myös olla turvallinen taho, jonne voi ottaa yhteyttä ilman, että hoitaja, omainen tai vanhus joutuu pelkäämään seurauksia kuten nyt. Se, että säätiöiden ja yksityisten palvelutalojen vanhusten kohtelua ei voi valvoa on tekopyhää käsien pesua.

Nyt on kyse ihmisestä. Kyllä jo nykyinen lakikin,kun se luetaan oikein, takaa vanhukselle elämän, jossa häntä ei saa kiusata, eikä kohdella kaltoin. Se, että vanhuksia on paljon ja lisää tulee, ei saa tarkoittaa sitä, että kunhan heidät saadaan säilöön jonnekin, mieluiten halvalla, niin hyvä on. Jokaisen meidän täytyy saada elää varmuudessa, että vanhuksemme ja me itse kun se aika tulee, saamme turvallisen ja hyvän elämän.

Me tarvitsemme välttämättä vanhusasiamiehen jokaiseen kuntaan. Juttelin Bjarne Kalliksen kanssa näistä asioita toissapäivänä. Tulemme KD:ssä työskentelmään näiden asioiden kuntoon saattamiseksi täysillä. Onneksi HS julkaisi Minna Lindgrenin artikkelin ja mitä ilmeisimmin, se on herättänyt ansaittua huomiota.

Toivottavasti myös herättänyt Merikartanon mallisten palvelutalojen hallitukset ja johtokunnat.

Olen iloinen, että ministeri Risikko on jo nyt reagoinut. Meidän täytyy saada lainsäädäntö, joka takaa vanhukselle turvallisen elämän sekä myös hoitajalle oikeuden ilman potkujen pelkoa tai vainotuksi joutumisen pelkoa puuttua vääryyksiin. Sosiaali- ja terveysalan kolutukseen tulee lisätä ohjeita, kuinka hoitaja voi toimia, kun joutuu tilanteisiin, joissa näkee hoidettavia kohdeltavan väärin.

Nyt alleviivataan salassapito lakia. Mutta kyllä se laki on nimenomaan laadittu potilaiden ja vanhusten turvaksi, ei johtajan tai laitoksen suojemiseksi.

Hoitaja on hoidettavansa äänitorvi, hyvin usein se ainoa.

Fobiani

Minulta vedettiin aamulla pois kivulias hammas. Pelkään hammaslääkäriä melkein yhtä paljon kuin sammakoita. Tai pelkäsin, sillä tämä nuori miespuolinen hammaslääkäri oli aivan uskomaton.

Hän ei rauhoitellut minua vaan sanoi hyvin asiallisesti, että melkein kaikki pelkäävät ja ainakin jännittävät. Se on aivan luonnollista.

Lähdin kotiin yhtä hammasta köyhempänä, mutta tuntui hyvältä olla ihan samanlainen kuin muutkin, eikä mikään hysteerinen pelkuri.

Sammakko fobiaani en edes yritä poistaa. Jo ajatuskin sammakon kanssa kohtaamisesta aiheuttaa puistatuksia